kestää tuhat kertaa kauemmin toipuu ku romahtaa

Oon niin ristiriitasissa fiiliksissä, etten tiedä mitä tulla kirjottamaan tänne. Haluun kuitenkin jotain kertoa mun kuulumisista, joten tässä tulee taas yks epämääränen postaus lisää. Osa musta haluaa sanoa, että kaikki on hyvin ja mä olen onnellinen. Niinhän mä oonkin. Oon vaan tosi väsynyt ja yksinäinen, vaikka mulla on ihania ihmisiä ympärillä ja nukunhan mä joka yö yli 10h. Mä oon syönyt monta kuukautta lääkkeitäkin säännöllisesti ja silti ahdistaa. Viikko sitten oli pieni romahdus, kun katottiin kaverin kanssa Katon kokoinen tähtitaivas -leffaa, jossa käsitellään kuolemaa. Mä vaan itkin ja itkin melkein koko leffan ajan ja yli tunnin sen jälkeenkin. Onneks mulla oli kaveri siinä, koska yksin olisin todennäkösesti tehny jotain tyhmää itelleni.

Eikä siinä siis ollut kyse mistään leffasta. Tai joo tavallaan, mut se mun hyvä kaveri joka teki itsemurhan alle vuos sitten, sen kuolema tuli vaan niin pinnalle uudestaan. Se leffa vaan laukas kaiken. Mulla on sitä niin ikävä. Syytän edelleen sen kuolemasta osittain itteeni. Mä en tuu pääsee ikinä siitä yli, ellen lopeta itteni syyttämistä. En vaan osaa muutakaan. Ei mikään tuo sitä ihanaa ihmistä takasin.

Toinen voimien loppuminen tuli eteen alkuviikosta, kun tuntu että koko maailma romahtaa mun niskaan ja epäonnistun kaikessa. Kaikki meni päin helvettiä ja mä vaan tuijotin ikkunasta ohi menevää junaa miettien, että mä meen tonne alle kohta. Pystyn kuitenki toistaseks ajattelee järkevästi ja hillitsee itteni. En oo enää niin impulsiivinen ku vaikka puol vuotta sitten. Sillon pienenkin vastoinkäymisen tullessa eteen tartuin lähes poikkeuksetta terään. Enää mä en tee niin.

Mä oon mennyt hurjasti eteenpäin parantumisessa ja muutenkin siinä, että olisin taas ihminen joka eläis ihanaa elämää, eikä ramppais suljetulla ja viiltelis itteään, haaveilis kuolemasta ja yrittäis itsemurhaa ja leikkis syömisellä ja lääkkeillä... Mä alan olla jo lähellä sitä ihmistä, jokska mä haluan tulla. Edelleen mulla on pahoja tapoja, kuten se ajatuksissa ittensä rintaan puukottaminen, tai kaloreiden laskeminen, samoinku lääkkeitten milligrammojen laskeskelu tappavaan annokseen... Mut mä luulen, et näin tulee olemaan aina. Yritän vaan sopeutua siihen ajatukseen. Mut enää mä en päästä itteeni käymään siellä pohjalla, koska kestää tuhat kertaa kauemmin toipuu ku romahtaa.