sä saat mut tekemään asioit joita muut ei saa

Mä yritin alottaa alusta mun elämää ja tulevaisuutta lauantaina. Kaikki meni tosi hyvin, kunnes tajusin vaan etten mä pysty siihen. Todellisuus iski vasten kasvoja ja se vaan stoppas kaiken. Mua ei varsinaisesti pelottanut, mut ei se kyllä kovin hyvältäkään tuntunut. Tai oikeella tavalla hyvältä. Vähän sellaselta sairaan hyvältä, itsetuhosen hyvältä.... Mut mä en tehnyt sitä.

Tiiän, että tää on tosi epämäärästä kirjottaa näin, mut tiedän että tätä lukee ihmiset joiden en haluais tätä lukevan, joten niitten takia en pysty kirjottamaan kuten haluisin. Tyytykää tähän versioon ja syyttäkää niitä jotka lukee tätä tuntien piston rinnassaan.

ikävöin sua vaikka vannoin etten tuu sua kaipaamaan

Mä en tiedä kaipaanko enemmän sitä ihmistä vai sitä tunnetta. Mä haluaisin unohtaa jo. Kaiken. Haluan jatkaa eteenpäin. Alottaa alusta. Mun uuden elämän ensimmäinen päivä on tänään. Niin sen piti olla eilenkin. Mutta tänään mä yritän todella alottaa alusta. Yritän unohtaa menneisyyden, ajatella ettei niitä asioita oo tapahtunut ja että mä voin tehdä mitä mä haluan ilman traumoja ja pelkoa niiden uusiutumisesta. Harmi vaan, ettei se oo päättämisestä kiinni, onnistuuko se. Se on jossain syvällä mun mielessä, ne traumat on juurtunut muhun niin syvään kiinni, että niistä on tullut osa mua. Osa mun persoonallisuutta. Se ei oo mun päätäntävallan alla, että pystynkö mä unohtamaan niitä. Mun pitäis unohtaa itteni, unohtaa mun persoonallisuus.

Mut miten sen voi tehdä? Miten mä voin kadottaa itteni vajoamatta kuitenkaan pimeyteen? Siellä se onnistuu. Siellä mun on helppo kadottaa itteni, mutta mä en halua sinne. Mä haluan elää valossa ja olla onnellinen. Mut mä en voi olla onnellinen, ellen mä pysty unohtamaan mun menneisyyttä. Tai edes pääsemään siitä yli. Tää on ikuista. Ehkä mun on turha edes yrittää alottaa alusta mun elämää. Ehkä helpompaa olis vaan päättää se lopullisesti. Mutta mä en halua. En enää.

tätä tahtois en, tää on mun keino viimeinen

Kyyneleitä. Liikaa kyyneliä. Ei onnen kyyneleitä. Tää on se sama musertava tunne kuin aikasemminkin, mikä on vuosikaudet musertanut mua ja melkein hajottanut lopullisesti. Mä oon sitkeesti kuitenkin päättänyt jatkaa, vaikka oon pirstaleina. Aina kun luulen olevani jo niin hajalla kuin elävä ihminen voi olla - tulee joku ja murskaa yks kerrallaan mun palaset entistä pienemmiks sirpaleiks. Aina, kerta toisensa jälkeen. Kuinka kauan tällänen voi jatkua?

Kunpa mä olisin jo kuollut niin musta ei tarvittis tuntua enää ikinä tältä. Vaikeeta tästä tekee se, etten mä halua kuolla enää. Toivon vaan edelleen, että olisin kuollut sillonkun vielä halusin kuolla. Ei ihminen voi tappaa itteään ellei se oikeasti halua kuolla. Ei se oo mikään vahinko, jos niin tapahtuu. Voi tulla kolari, onnettomuus, murhaaja, mikä tahansa, mut itteesi sä et voi tappaa ellet halua kuolla pois. Mä en ainakaan pystyis tappaamaan itteäni enää. Mulla on liikaa menetettävää. Sen kaiken menettäminen sattuis enemmän, kuin tää mitä tää elämä mua tällä hetkellä satuttaa.

Varmaan tää tieto lohduttaa jotain, etten mä ole tappamassa itteäni, mut mua se ei helpota. Mulla on aina välillä ikävä sitä kuolemanhalua, muttei sitä saa takas haluamalla, siihen tarvitaan muutakin. Kyllä mä tiedän miten mä pääsen taas siihen paskaan kuntoon. Musta tulee sellainen eläväkuollut joka tahtoo täältä pois eikä nää mitään muuta vaihtoehtoa kuin tappaa ittensä. Kaikki keinot on kokeiltava, elämä on pelkkää tekohymyä ja valehtelua jokaiselle. Mua oksettaa elää, oksettaa olla elossa. Haluan vaan kuolla. Koko elämä pyörii vaan ittensä tappamisen, kuoleman, ympärillä, eikä siinä oo mitään järkeä. Ei niin kuulu ihmisen elää. Sillon kun mä voin oikeasti todella huonosti, mun kaikki menneisyyden muistotkin tuntuu pahemmilta. Mua kuvottaa kaikki, vihaan itteäni, haluan vaan tappaa itteni koska en kestä itteäni, en kestä ajatella menneisyyttä, enkä voi ajatella tulevaisuuttakaan koska en nää sellasta.

Sellasta elämääkö mulla on ikävä?

muistoksi tulevaisuuteen

Mä välillä mietin mikä tän blogin tarkotus enää on. Kirjotan tänne ehkä kerran kuukaudessa jos sitäkään. Mut tänään, ihan äsken mä sen tajusin, kun luin kommentteja mitä tänne blogiin on tullut sillä aikaa ku oon ollut uloskirjautuneena. Mä annan teille toivoa, se on tän blogin tarkotus. Tää blogi, kaikki mun "tälläset" blogit on pitänyt mut elossa vaikeimpina aikoina, ja nyt on mun vuoro jakaa sitä toivoa muille tän blogin avulla, vaikken kirjotakkaan omalla naamalla. Tiedän että siellä on ihmisiä jotka taistelee samassa taistelussa kun mä vielä hetki sitten. Taistelussa itteään vastaan. Tiedän myös sen, että sillon ihminen tarvii toivoa siitä, että asiat voi muuttua. Sillon tarvii elävän esimerkin, joka sanoo sulle, että tästä voi selvitä.

Mitä mulle itelleni sitten kuuluu nyt? Ihan hyvää. En oo puhunut kellekkään mun asioista, purkanut ajatuksia, en edes päiväkirjalle, en blogiin. Musta on jopa vähän pelottavaa, että mä oon viimeks käyny polilla 1,5kk sitten, koska käyn vaan puolentoista kuukauden välein nykyään. Tai ei se oo pelottavaa, että käyn niin harvoin, vaan se että mä selviän. MÄ SELVIÄN.

Oon käyny suunnilleen viikottain polilla juttelemassa psykologille, lääkärille tai sairaanhoitajalle viimeset 5 vuotta. Viis kokonaista vuotta. Välillä on ollut tosi tiiviitä jaksoja polilla, välillä oon ollu osastolla kuukausia. Viis kokonaista vuotta mä oon kuulunut hoidon piiriin. Mun ei pitäis olla enää edes elossa. Niin monet kerrat oon yrittäny päästä hengestäni, toivonut sitä niin kovasti että jos toiveeseen vois kuolla, niin olisin jo kuollut. Mun itsemurhayritykset on jääny yrityksiks.

Mä en voi edelleenkään sanoa, että olisin täysin onnellinen siitä, että ne on jääny yrityksiks. Mä oon todella, todella onnellinen tän hetkisessä elämäntilanteessa, tällä hetkellä monikaan asia ei vois olla paremmin. Mut silti pieni osa musta jaksaa edelleen ajatella, että olisinpa mä onnistunut, olisinpa mä kuollut...

Mutta mä oon selvinnyt. Mä todellakin selvinny nää kaikki paskat vuodet yläasteelta tähän päivään. Mä haluaisin sanoa montakin asiaa sille 13-vuotiaalle minälle siellä kasiluokalla 7 vuotta sitten. Mä en olis ikinä uskonut sillon, miten vaikeeta seuraavat vuodet tulee olemaan, mut vielä vähemmän mä uskoin siihen, että mä selviäisin. Selviäisin elossa. Hengissä. Mä todella elän. Enkä vaan elä, vaan mä elän mun unelmaa, unelmoin ja jaksan ajatella tulevaisuutta. Mä oikeesti taidan tahtoa elää.