muistoksi tulevaisuuteen

Mä välillä mietin mikä tän blogin tarkotus enää on. Kirjotan tänne ehkä kerran kuukaudessa jos sitäkään. Mut tänään, ihan äsken mä sen tajusin, kun luin kommentteja mitä tänne blogiin on tullut sillä aikaa ku oon ollut uloskirjautuneena. Mä annan teille toivoa, se on tän blogin tarkotus. Tää blogi, kaikki mun "tälläset" blogit on pitänyt mut elossa vaikeimpina aikoina, ja nyt on mun vuoro jakaa sitä toivoa muille tän blogin avulla, vaikken kirjotakkaan omalla naamalla. Tiedän että siellä on ihmisiä jotka taistelee samassa taistelussa kun mä vielä hetki sitten. Taistelussa itteään vastaan. Tiedän myös sen, että sillon ihminen tarvii toivoa siitä, että asiat voi muuttua. Sillon tarvii elävän esimerkin, joka sanoo sulle, että tästä voi selvitä.

Mitä mulle itelleni sitten kuuluu nyt? Ihan hyvää. En oo puhunut kellekkään mun asioista, purkanut ajatuksia, en edes päiväkirjalle, en blogiin. Musta on jopa vähän pelottavaa, että mä oon viimeks käyny polilla 1,5kk sitten, koska käyn vaan puolentoista kuukauden välein nykyään. Tai ei se oo pelottavaa, että käyn niin harvoin, vaan se että mä selviän. MÄ SELVIÄN.

Oon käyny suunnilleen viikottain polilla juttelemassa psykologille, lääkärille tai sairaanhoitajalle viimeset 5 vuotta. Viis kokonaista vuotta. Välillä on ollut tosi tiiviitä jaksoja polilla, välillä oon ollu osastolla kuukausia. Viis kokonaista vuotta mä oon kuulunut hoidon piiriin. Mun ei pitäis olla enää edes elossa. Niin monet kerrat oon yrittäny päästä hengestäni, toivonut sitä niin kovasti että jos toiveeseen vois kuolla, niin olisin jo kuollut. Mun itsemurhayritykset on jääny yrityksiks.

Mä en voi edelleenkään sanoa, että olisin täysin onnellinen siitä, että ne on jääny yrityksiks. Mä oon todella, todella onnellinen tän hetkisessä elämäntilanteessa, tällä hetkellä monikaan asia ei vois olla paremmin. Mut silti pieni osa musta jaksaa edelleen ajatella, että olisinpa mä onnistunut, olisinpa mä kuollut...

Mutta mä oon selvinnyt. Mä todellakin selvinny nää kaikki paskat vuodet yläasteelta tähän päivään. Mä haluaisin sanoa montakin asiaa sille 13-vuotiaalle minälle siellä kasiluokalla 7 vuotta sitten. Mä en olis ikinä uskonut sillon, miten vaikeeta seuraavat vuodet tulee olemaan, mut vielä vähemmän mä uskoin siihen, että mä selviäisin. Selviäisin elossa. Hengissä. Mä todella elän. Enkä vaan elä, vaan mä elän mun unelmaa, unelmoin ja jaksan ajatella tulevaisuutta. Mä oikeesti taidan tahtoa elää.