jotain pysyvää kiitos

En mä oo teitä unohtanut, vaikken yli kuukauteen olekaan kirjottanut. Mulle vaan kuuluu pääosin niin hyvää, ettei oo ollut tarvetta tulla purkamaan tänne ahdistusta, kun onhan mulla se toinen blogi jonne jaan kaiken muun. Miks mä sit nyt tulin kirjottamaan? En mä tiiä, tuli vaan sellanen olo. En tiiä mitä uskallan tänne kertoa paljastumisen pelossa, mutta eiköhän teistä suurin osa kuitenkin tiedä kuka mä oon... Oikeestaan se on aika hullua, miten te tiedätte kuka mä oon, mut samalla mulla ei oo aavistustakaan keitä te ootte. Mut on teissä varmasti niitäkin, joille mä oon vaan neela, tai kuka milloinkin. Voi kunpa mä voisin vaan kertoa ja kirjottaa samallailla kuin ennen. Kirjottaa vaan kaiken mitä mieleen ilmaantuu. Kaipaan sitä vapautta.

Mut niinkuin mä sanoin, mulle kuuluu ihan hyvää. Tai aina on se pieni "mutta" olemassa... Syömiset menee miten menee, mulla ei oo energiaa välittää niistä. Lääkkeet menee alas melkein niinkun pitää, joskus en saa otettua, mut pääosin se onnistuu. Mulla on jaettu viikoittain lääkkeet polilla viimeset 1,5 vuotta, niin että lääkkeet on ollut polin kaapissa ja mulla viikon lääkkeet kerrallaan dosetissa. Tällä viikolla siihen tuli muutos, mulle tyrkättiin kassillinen lääkkeitä mukaan ja nyt ne olettaa, että mä oon valmis pitämään lääkehoidosta ite huolta 100%:sti. En tiiä mitä tässä tapahtuu, mut pelkään että koko ajan saan otettua harvemmin lääkkeet, lopulta alan keräämään niitä ja kaikki päättyy yliannostukseen, siitä sairaalaan ja siitä edelleen osastolle. Sama rumba ku monet monet kerrat aikasemminkin... Ei, en mä sitä halua, mut riskit pitää tiedostaa ja se mua pelottaa, että entä jos niin alkaa käymään?

Lääkkeet on mulla, kukaan ei vahdi syönkö mä niitä vai en. Mut jos en, se alkaa samantien näkyä voinnissa. Vointi romahtaa ja mä alan haluta taas kuolla, koska kaikki menneisyys alkaa ahdistaa. Lopulta mä päädyn yrittämään itsemurhaa, koska en kestä enää. Sillon tietysti toivoen, että onnistun siinä. Lueskelin just mun vaatekaapin ovesta punaista lappua, minkä oon kirjottanut joskus 1,5 vuotta sitten polilla. Mun entinen psykologi pakotti mut kirjottamaan asioita, mitkä vois olla syitä elää tai jotain sinnepäin. Mä en uskonut millään, en sitten mitenkään, että sellasta päivää vois tulla millon mä en haluais muka kuolla, siks se kirjottaminen oli niin vaikeeta. Mut nytkun mä sitä lappua luen, se tuntuu ihan järkeenkäypältä.

Sillon mä halusin niin tosissani kuolla, halusin ihan oikeesti vaan kuolla pois ja tappaa itteni. Mun elämässä ei ollut vuosiin muuta kuin itsemurhan jatkuvaa suunnittelua ja masennusta. Musta tuntuu, että monet osaston hoitajat ja lääkäritkin ajatteli mun olevan jo toivoton, menetetty tapaus, jota ei voi enää auttaa. Mulle on jopa sanottu suoraan osastolla, että "me ei kyllä nyt yhtään tiedetä miten sua vois auttaa tai miten me tätä hoitoa lähdetään alottamaan". Kaikkea on jo kokeiltu ja mikään ei oo pitemmän päälle auttanut. Mä vaan menin koko ajan huonompaan kuntoon ja kukaan ei osannut auttaa mua. En suostunut vuosiin puhumaan niistä oikeista asioista, mitkä vei mun voinnin huonoks. Tuntu, etten pysty luottamaan keheenkään. Samalla pelkäsin, mitä mulle tapahtuu jos puhun niistä asioista-joista-mä-en-puhu. Mutta arvaatteko mitä? Mä oon kirjottanut niistä mun polihoitajalle keväällä. Se oli sellanen teko, mitä en koskaan kuvitellut tekeväni.

Mä en oo kuitenkaan halunnut puhua siitä yhtään. Enkä tiiä pystynkö koskaan puhumaankaan, haluaisin vaan unohtaa. Mut ne asiat ei paljon muuten ratkea kuin puhumalla. Ne viiltää mun sisällä kuin veitset, niiden ulos tuominen vasta viiltääkin kipeesti, mut ne haavat parantuu kyllä ajallaan. Niin mä haluan uskoa, vaikka samalla en niin uskokkaan. Ei tossa oo mitään järkeä, mut eipä mun elämässä kovin monessakaan asiassa oo järkeä muutenkaan.

Voisinpa ihan oikeesti kirjottaa tähän kaiken mikä mun mieltä tälläkin hetkellä painaa... Mutten uskalla. Haluun vaan tuudittautua siihen ajatukseen, että mullahan menee hyvin. Ja niin kauan ku mä ite edes uskon siihen, ni kai se ulospäin siltä näyttääkin. Mun polihoitaja jää kohta kesälomalle melkein kuukaudeks. Mulla on vaan yks lääkärinaika sillä aikaa kun se on lomalla. Ja kun se tulee lomalta, nähdään ehkä kerran kahdestaan ja sitte on perhetapaaminen. Sen jälkeen onkin sitten pitkä tauko ennen seuraavaa aikaa.

Miten mä tuun ylipäätään pärjäämään muutaman kuukauden välisillä polikäynneillä? Kun on niin monta vuotta käynyt siellä viikoittain. Mua ihan oikeesti pelottaa, mut iteppä oon tän tien valinnut. Haluisin niin kovasti olla ihan tavallinen nuori nainen, jolla on tavallinen elämä, jonka ei tarvittis murehtia tälläsistä asioista kuten lääkehoito, viiltely, itsemurha-ajatukset, diagnoosit, masennus ja polikäynnit. Olispa se vaan niin helppoa. Musta tuntuu että oon pilannut mun koko loppu elämän tällä mun kamalalla menneisyydellä ja kaikella mitä on tapahtunut. Ei musta saa enää tavallista nuorta naista tekemälläkään.

Apua miten nää postaukset menee aina tälläseks angstaukseks... Mun tarkotuksena oli tulla kertomaan, että kaikki on ihan hyvin, mut meni taas vähän syvällisemmäks vahingossa...