Me nähdään sen pojan kanssa ylihuomenna. Tiedän, ettei mun pitäis yrittää miellyttää sitä, mut mä vaan tykkään siitä niin hirveesti. Mä en oikein tiedä, tai en oo varma, että ahdistaako mua olla sen kanssa. Tavallaan joo, mut kuitenkin tykkään siitä niin paljon, etten tunnista enää ahdistusta. E:n kanssa mua ei koskaan ahdistanut, ainoostaan jännitti hyvällä tapaa. Selasin E:n fb-seinää äsken, vaikka se poistikin mut kavereistaan. Mulle tuli ikävä sitä, mut tiiän että tää toinen poika on "parempaa" seuraa, kuin sellanen joka ei pysy järjissään ja käyttää huumeita yms.
Välillä mulle tulee kuolemanajatuksia taas. Mut yritän haudata ne jonnekkin pois äkkiä, ei nyt mitään itsetuhoisia-ajatuksia kiitos, mun täytyy yrittää olla onnellinen. Viiltelykin käy mielessä, mut se on ihan ehdoton ei. En todellakaan saa. Jos teen yhdenkin viillon, niin se riistäytyy käsistä koko touhu.
Mua ahdisti viikonloppuna ihan järkyttävästi vanhat jutut vuodelta 2008, kun sukulaisia oli meillä käymässä ja puhuttiin kaikesta. Pelkään olla niitten seurassa, jos ne alkaa kaivelemaan menneitä. Ei ne onneks alkanu, mut ne jutut tulee mun mieleen kun vaan näenkin ne sukulaiset. Puukotin itteäni mielessä ja yritin rauhottua. (toi puukotusjuttu on joku outo tapa, mitä teen jos mua ahdistaa) En mä voinut näyttää ahdistusta siinä ruokapöydässä ja alkaa itkemään. Piti vaan hymyillä nätisti ja olla kuin ei olis mitään.
Sisällä mulla kuitenkin oli sellanen ahdistus, että mietin syksyä pystynkö mä tekemään kaiken sen mitä mun täytyy. Tai eihän mun täytyis, mutta mä haluan (kai). Pelottaa vaan. Kun nää kaks juttua liittyy toisiinsa, menneisyys vuodelta 2008 ja tuleva syksy. Se mitä nyt syksyllä tapahtuu, on sen "ansiota" mitä tapahtu sillon 7 vuotta sitten. Kaikki on johtanut tähän. Ja mä en tiedä enää mitä tehdä.
Mä en osaa edes kirjottaa enää. Kun voisinpa vaan kirjottaa tähän kaiken, ihan suoraan ja kiemurtelematta, mut siitä se vasta soppa syntyis. Pitää pysyttäytyä salaperäisenä. Koittakaa ymmärtää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti