Mulla oli poli viimeks kuukaus sitten ja seuraavaan aikaankin on melkein pari viikkoa. Olis niin paljon puhuttavaa, pelkään etten tuu koskaan ehtimään sanoa kaikkea ääneen polilla. Musta tuntuu että mun diagnoositkin on päin helvettiä, kun en kerro mun ajatuksia ja oloja. Kertoisin jos voisin. Kerranki ei oo kyse siitä, että joku ääni mun päässä kieltäis kertomasta, vaan siitä että ei oo tilaisuutta eikä mahdollisuutta. Käyn niin harvoin polilla, ja kun nähdään polihoitajan kanssa niin koko 45min menee vaan pinnalliseen kuulumisten kyselyyn. Tarvisin oikeesti useemmin poliaikoja, jos aion joskus päästä asioissa eteenpäin, mut tää on toisaalta mun oma valinta ja en kadu sitä.
Mulle tapahtu eilen ihan uskomaton juttu, ja oon miettiny sitä koko ajan tullen siihen tulokseen, että se on liian hyvää ollakseen totta. Siihen on pakko olla joku koira haudattuna. Ja minä sinisilmänen en tajuu sitä ennenku on liian myöhästä. Sitä mä pelkään. Kaikista mun peloistakin haluisin puhua mut kaikki menee niin sekavaks muuten, että parempi että oon vaan hiljaa.
Mut mulle kuuluu siis hyvää, kaikki on ihan kunnossa. Elän mun unelmaa ja oon onnellinen, ja silti kaikki on vaan kulissia jollekkin mitä ei oo edes olemassa. Joskus mä mietin onko mua edes olemassa. Epäilen joskus, että ei ole. Ei kellekkään voi tapahtua näin paljon kaikkea paskaa ja yhtäkkiä koko elämä kääntyy ylösalasin ja kaikki onkin muka hyvin ja onnellisesti? Ei tää oo todellista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti