unohdan kun sen aika on

Ahdistaa joku käsittämätön asia syvällä mun sisällä. En saa siitä kiinni, mutta siellä se on ja pysyy. En uskalla alkaa kaivelemaan sitä, ettei ahdistus vaan kasva kahta kauheemmaks. Antaa sen olla siellä toistaseks. Kohta vaan alkaa tulla vähän kiire sen kanssa, ei tässä oo enää paljoa aikaa. Ajattelin kirjottaa siitä, mutten tiedä miten. En saa siitä kiinni, se vaan kipristelee mun sisällä ja välillä tuntuu kun se iskis mua puukolla vatsaan. Välillä se osaa olla ihan nätisti.

Pelkään vaan, etten pääse elämässä eteenpäin tän möykyn takia. Kyllähän mä tiedän mistä se kaikki johtuu, mutten tiedä kuitenkaan miten pääsisin siitä eroon. Tuntuu niin vaikeelta jo ajatuskin siitä kaikesta, mitä joutuisin tekemään sen eteen, että voisin elää elämää ilman möykkyä. Enkä mä edes tiedä onko se mahdollista. Ottaakko riski ja kokeilla, vai tyytyäkö tähän paskaan...

Olisko musta edes elämään normaalia elämää? Oon koko nuoruuteni, viimeset kaheksan vuotta elänyt möykyn kanssa ja tottunut siihen, etten pysty tekemään kaikkea mitä ehkä haluaisinkin. Oon rakentanut aikuisen itteni sen varaan, enkä tiedä onko järkeä rikkoa kaikkea sitä mitä oon saanut aikaan. Varsinkaan kun en tiedä voisko tästä tulla jotain parempaa, vai meniskö kaikki vaan huonompaan.

Mun eteen on tehty monelta taholta niin paljon työtä. että pysyisin edes hengissä. Nyt mä oon vihdoin kasassa, hengissä ja elossa, mutten kokonainen kuitenkaan. Mä tiedän jossain syvällä mun sisällä, ettei näin kuulu olla. Mä en ole vielä ehjä. Mut täytyis rikkoa kokonaan, ennenkuin voisin alkaa kokoomaan itteeni alusta uudelleen. Mut mitä järkeä on hajottaa kaikki? Ei mitään varmaan.