minä unen läpi vajoan

Siitä on kaks kuukautta kun oon tänne kirjottanut viimeks. Viime postaus oli ihan tajuttoman pitkä, tästä tuskin tulee yhtä pitkää ellen nyt innostu hirveesti kirjottamaan. Vuosi on ihan lopussa. Ja se tuntuu oudolta, koska vastahan oli kesä. Ja kevät. Syksy on mennyt ihan unessa, en oikein ymmärrä että aika vaan kuluu vaikka mä en liiku mihinkään. Vaikka makaisin viikon paikallani, se viikko kuluu silti vaikka mä en tekis sen eteen mitään.

Laskin että elokuun alusta vuoden loppuun mulla on ollut 92:na päivänä jotain tekemistä. Ja sillä ajanjaksolla on 152 päivää, joten oon ollut 60 päivää tänä syksynä tekemättä mitään. Kaks kuukautta vaan ollut ilman mitään aktiviteettia. En tietenkään yhteen putkeen kahta kuukautta, mut 60 päivää on kuitenki aika paljon päiviä viidestä kuukaudesta, jos ei tee niinä päivinä mitään muuta ku on tyyliin yökkäri päällä kotona.

Välillä unohdan että aika kuluu. Jos oon kokonaisen päivän tekemättä mitään, näkemättä yhtäkään ihmistä, niin tuntuu ku sitä päivää ei oliskaan. Vaikka se on ollut olemassa, ja se lasketaan kuluneeksi päiväksi. Ja se sekottaa mun ajantajua, kun tuntuu että joku päivä on jäänyt välistä, tai aika menee liian nopeesti. Ja siltikään se ei tunnu kuluvan yhtään, päivät vaan matelee.

Oon kyllästynyt siihen, että mun elämässä KAIKKI on niin ristiriidassa keskenään. Mun ajatukset, mielipiteet, toiveet, suunnitelmat, tunteet, myös kaverit ja sukulaiset, unelmat, menneisyys, muistot, muistikuvat - ihan kaikki on ristiriidassa keskenään. Mulla on tosi vähän asioita, mistä mulla olis vaan yks mielipide tai ajatus. Kaikki on ristiriitaista, kun toisaalta on jotain mieltä ja toisaalta taas jotain toista mieltä. Jonkun asian muistaa toisaalta yhdellä tapaa, mut toisaalta muistan sen kuitenkin erilailla. Oliko se yks asia hyvä juttu, vai oliks se toisaalta sittenkin huono. Tuntuko se järkevältä tehdä noin, vaikka toisaalta olisin halunnut tehdä eritavalla vaikka toisaalta tiesin että näin on parempi. Kun tavallaan haluaisin unohtaa kaiken, alottaa alusta, ja toisaalta haluisin palata menneisyyteen ja tehdä kaiken toisin, vaikka toisaalta en pysty tekemään kumpaakaan, joten ainut vaihtoehto on jatkaa vaan näin, vaikken tavallaan haluiskaan. Haluanko mä ens vuonna tehdä näin, vaikka toisaalta en halua, koska toisaalta haluan tehdä noin ja toisaalta en halua tehdä yhtään mitään. Toisaalta voin ihan hyvin ja toisaalta en oo lähelläkään hyvävointista. Tavallaan haluisin luovuttaa, mutta toisaalta siinä ei olis järkeä. Ymmärrätte varmaan pointin?

Tää ristiriitaisuus on levinnyt ihan järjettömiin mittasuhteisiin mun elämässä. Mä oon ihan sekasin, kun kaikki on niin hankalaa. En edes tiedä omia ajatuksiani, ku mun ajatuksillakin on kaks mielipidettä molempiin suuntiin, niin päätöksien tekeminen on hiton hankalaa, kun ei edes tiedä mitä kyseisestä asiasta ajattelee. Haluisin että tää loppuis. Haluisin jotain selkeyttä mun elämään. Haluisin olla vaan yhtä mieltä per asia, eikä niin et kaikelle on kaks mielipidettä, joista kumpikaan ei oo varsinaisesti merkityksellisempi, koska ne on yleensä täysin vastakohtia, ja siks ihan ristiriidassa. En vaan tiiä miten tän sais loppumaan.

Viime postauksen jälkeen mun ajatukset sen miehen suhteen on vähän rauhottuneet. Paitsi tän kuun aikana ne on taas nostanu toista jalkaansa haudasta, ja tajusin että oon vaan haudannut mun tunteet elävältä käsittelemättä niitä ollenkaan. En tiedä sen miehen elämäntilanteesta enää mitään, kun ei olla juteltu puoleen vuoteen. Saattaa olla, et se on jo unohtanut mut ja seurustelee onnellisesti jonkun toisen kanssa. Mut mä en kykene edes saamaan sitä miestä pois mun mielestä. Viime postauksen aikoihin kirjotin sille miehelle kirjeen, jossa selitin kaiken ihan perinpohjin. Tein oman blogin sitä varten ja se kirje on yks postaus. Se kirje hautui mun mielessä pari kuukautta, kunnes eilen yöllä sain päähänpiston lähettää sille miehelle sen blogin osoitteen kortissa. Nyt se kortti on matkalla sen miehen luo, ja se saa sen huomenna tai ylihuomenna.

En tiedä lukeeko se sitä korttia edes, vaikka itse kortissa ei juurikaan tekstiä edes ole. Mut kun se huomaa mun nimen kortissa, niin varmaan heittää roskiin. Toivon silti, että se kävis lukemassa sen kirjeen sieltä blogista, koska mun on pakko saada jonkunlainen mielenrauha tän asian suhteen. Olin kesällä ihan järkyttävän ilkeä ja kammottava niissä mun viesteissä mitä laitoin sille tunnemyrskyn vallassa eräänä yönä. Haluun pyytää siltä anteeks ja toivon, ettei se ajattelis musta niin pahalla, jos se tietäis mistä se mun käytös johtui. En oleta, että vaikka se lukiskin sen kirjeen, että tyyliin palattais yhteen tai mitään, koska tää välimatkakin estää sen jo aika tehokkaasti. Mun vaan täytyy saada mielenrauha siitä, että tää asia olis käsitelty loppuun asti, eikä kummallekkaan jäis mitään kaunoja toista kohtaan.

Mä oon miettinyt kesän, syksyn ja talven aikana paljon ihan vaan sitä, että haluisin jonkun parisuhteen. Tai siis en vaan "jotain parisuhdetta", vaan sellasen joka on onnellinen ja normaali, tasapainoinen ja muutenkin kestävä. Varmaan jokainen ihminen toivoo, että olis joku joka rakastaa sua, ja jonka kanssa vois olla yhdessä. Mulla se on vaan keskivertoa hankalampaa... En pystyis nyt parisuhteeseen kenenkään kanssa, koska mulla on vielä niin paljon tunteita sitä miestä kohtaan jäljellä. En mä pystyis ihastumaan keneenkään toiseen, koska rakastan sitä miestä edelleen. Muutenkin keväästä jäi jonkinasteisia epämiellyttäviä kokemuksia, joten uudessa suhteessa ainakin jossain vaiheessa tulis vastaan samat asiat ja tilanteet, joissa haluan toimia eri tavalla, mut vielä en pystyis edes kuvittelemaan kohtaavani niitä asioita jonkun toisen kanssa. Ylipäätään luottamus, rehellisyys, avoimuus ja toisen ymmärtäminen on erittäin suuressa roolissa tulevaisuudessa. Ja kun mä tiedän nyt kantapään kautta opittuna, miten asiat ei toimi, tiedän ne sudenkuopat mihin helposti astuu, ja tiedän mitä käy kun totuus paljastuu tavalla tai toisella. Niin haluan välttää kaikki ne virheet, mitä keväällä siinä suhteessa kävi.

En tiedä miten tää "tulevaisuuden parisuhde" vois olla tasapainosempi, jos mun oma elämä ei oo sitä ensin. Ja mä en tiedä myöskään miten saan oman elämäni jonkin sortin tasapainoon, koska kuten aikasemmin kirjotin, kaikki on niin ristiriitaista, ettei tässä voi mistään tasapainosta puhua vielä pitkään aikaan. Tiedän, että tässä voinnissa ja tässä vaiheessa parantumista en vaan kykene mihinkään parisuhteeseen. Ainakaan se ei ois normaalia nähnytkään, jos pystyisin. En tiiä miten pystyisin luottamaan siihen toiseen? Mistä tiedän, ettei se salaa jotain, miten voisin selvittää kaiken, ettei tuu sitten mitään järkyttäviä pommeja myöhemmin, jotka tuhoaa lopulta kaiken? Miten voisin ite olla tarpeeks avoin, ja kertomaan mun menneisyydestä, koska se valitettavasti vaikuttaa hyvin paljon nykyisyyteenkin? Haluisin olla onnellinen. Haluisin, että joku rakastais mua ja että mä rakastaisin sitä yhtä paljon.

Tuntuu, et se on epärealistinen toive. Eihän semmosta tapahdu ku jossain elokuvissa tai lasten prinsessa-saduissa. Ongelma on siinä, että mä en usko mihinkään aitoon rakkauteen. Haluisin uskoa, mut minkäs teet kun en usko. Mä en usko, että ketkään kaks ihmistä vois olla onnellisesti yhdessä kymmeniä vuosia vielä kiikkustuolissakin. Jotenki jo vuoden parisuhdekin tuntuu abstraktilta, onks sellasta edes olemassa? Mä haluisin perheen, lapsia ja yhteisen tulevaisuuden. Mut en usko semmoseen. Mä en halua edes naimisiin, koska miks turhaan mennä naimisiin, jos kuitenkin eroaa vielä jossain vaiheessa. Ei mikään liitto tai parisuhde kestä kuitenkaan. Toinen pettää, toinen kuolee, tulee riitoja, toisesta tulee väkivaltainen, unelmat ei ookkaan yhteisiä, huomataan et halutaankin eri asioita, toinen kyllästyy ja jättää, toinen rakastuu uuteen ihmiseen, tunteet vaan hiipuu hiljaa pois, tulee joku iso kriisi josta ei selvitäkään... Mä en vaan usko, et mikään parisuhde kestää.

Mut haluisin olla edes hetken onnellinen. Vaikka vuoden tai kaks. En mä oletakkaan, että se kestäis kymmentä vuotta, saati loppuelämää. Edes hetken. Mä haluisin silti niitä lapsia. Mut musta olis melkein helpompaa olla yksinhuoltaja. Ei siinä olis mitään ihmeellistä, mun mielestä se on paljon yksinkertasempaa. Mä en edes haluais välttämättä mitään isää lapsen elämään. En mä pystyis luottamaan keneenkään ihmiseen niin paljon, että antaisin mun lapsen sen vastuulle. Mun olis pakko olla koko ajan läsnä, en uskaltais antaa lapsen olla kahdestaan kenenkään toisen ihmisen kanssa hetkeäkään, vaikka se ois lapsen oma isä tai mun oma ystävä. Mut tältä se tuntuu nyt, en mä tiedä mikä tilanne ois sitten kun oikeesti pitäis miettii tämmösiä asioita.

Ja missä mä edes tapaisin ihmisen, jonka kanssa haluisin parisuhteen? Toisaalta tää mieskin vaan sattumalta törmäs muhun kadulla, et perjaatteessa ei sitä voi tietää missä sen unelmien rakkaansa tapaa. Mut en käy missään baareissa enkä harrastuksissa. Koulusta tuskin ketään löytyy. En käy pahemmin kavereitten juhlissa, mulla ei oo ketään sellasia kavereita, joitten kautta tutustuisin uusiin ihmisiin. En luota Tinderiinkään, enkä tapaa ketään uusia ihmisiä muutenku ohimennen kadulla, mut ei niihin siinä ohi kävellessä paljon ehdi tutustumaan. Kaupan kassalla tuntemattomille saattaa jopa muutaman sanan sanoakin, mut ei sieltäkään mitään uusia tuttuja löydä. Mun pitäis jotenkin tutustua uusiin ihmisiin. Mut en tiedä miten.

Ja vaikka tutustuisinkin, ja vaikka kiinnostuisin jostain ihmisestä, niin miten ihmeessä kukaan kiinnostuis musta? Oon äärettömän surkea tekemään keneenkään vaikutusta, ja ensivaikutelma musta antaa lähes aina täysin virheellisen käsityksen siitä kuka ja millanen mä oikeesti oon. Mussa ei varsinaisesti oo mitään kiinnostavaa, ellei satu opiskelemaan psykologiaa, jolloin ois varmaan ihan mielenkiintosta tutkia mun mieltä. Mut yleisellä tasolla, maailmasta löytyy paljon mielenkiintosempia ihmisiä kuin minä, ja sellasia joitten kaa on huomattavasti yksinkertasempaa elää ja olla yhdessä. Mä en oo helpoimmasta päästä, ja tiedän sen itekkin. En mäkään haluais ehdoin tahdoin parisuhteeseen jonkun ihmisen kanssa, jolla on tällänen menneisyys ja paljon käsittelemättömiä asioita, jonka persoonallisuus ei oo vakaimmalla pohjalla ja joka ei aina oikein itekkään ymmärrä itteään.

Oon vaan tullut siihen tulokseen, et joko elän loppuelämäni yksin, tai sit oon jossain epänormaalissa parisuhteessa, joka ei välttämättä oo edes mikään suhde, koska niin on helpompaa. Mut mitään onnellista rakkaustarinaa mun elämänkertaan tuskin käsikirjoitetaan. Koska mä en pysty siihen, en pysty täyttämään kenenkään toiveita ja odotuksia, se toinen olis vaan onneton mun kanssa. Enkä mäkään tulis onnelliseks siitä. Mut aina saa silti haaveilla, saa toivoa, mut kaikki haaveet ei vaan aina toteudu.

Ja mun ei pitänyt kirjottaa tästä pitkää postausta, vai miten se oli? Oli sittenkin enemmän asiaa, kuin mitä aluks ajattelin. Mut tekee hyvää kirjottaa tänne, kun instaan ei voi kirjottaa kuin lyhyitä pätkiä, enkä osaa ilmaista asiaani niin lyhyessä muodossa tiivistettynä. Onneks on tää blogi.