en oo sen voimakkaampi kuin oot sinäkään

Itken ja itken ja itken. Kaikki ahdistaa. Elämä ahdistaa. Eläminen ahdistaa. En näe kirjottaa tätä postausta kyyneleiden takaa, halusin vaan purkaa nää ajatukset jonnekkin. 478 päivää sitten mun yks parhaista ystävistä tappoi ittensä. Mä oon elänyt nyt melkein 500 päivää ilman sitä ihanaa ihmistä. Kuuntelen mun kuolleen ystävän lempilaulajaa ja itken. Kaikki tää itku alko siitä, kun luin facebookin jotain piilotettuja viestikansioita, ja sinne oli tullut viesti hänen entiseltä työnantajalta vuosi sitten. Luin sen vasta nyt ja tuntuu ettei voimat enää riitä.

Mä oon vahva, oon ajatellut että kaikki mitä oon kokenut on vahvistanut mua. Mutta en mä tiedä. Mä oon vaan heikko paska joka ei ansaitse elää. Tulevaisuus on varmistettu kesään saakka, kun on töitä. Mutta mitä sen jälkeen? Mitä kesän jälkeen? Mua ahdistaa nyt niin paljon. On liikaa asioita mitä pitää tehdä, mistä pitäis puhua eri ihmisten kanssa, mutta kaikki kaatuu vaan niskaan. Whatsappissakin on monta kaveria jotka kyselee miksen vastaa viesteihin, mutta tiedättekö sen kun ei saa aikaseks ja päivä päivältä se vastaaminen muuttuu vaan vaikeemmaks, kun joutuu selittelemään miksei oo vastannut. Menetän kohta varmaan mun loputkin kaverit.

Blogi on ainoo mitä jaksan pitää yllä. Tai lähinnä mun kulissiblogi... Kirjottelen sinne ilosista asioista lähes päivittäin, ihan vaan ettei kukaan luule että oon kuollut. Jos pitäisin taukoa blogista ja somesta muutenkin, varmaan ihmiset ajattelis mulle käyneen jotain. Tuhlaan mun voimat kulissien ylläpitoon? Oon ollut niin vahva, esittänyt vahvaakin vahvempaa. Mutta kun en mä ole. Mä oon vaan likanen, kamala paska. Mun kaveritkin ajattelee niin. Helppo ja läski. Niin ne ajattelee. Vaikkei ne sitä suoraan sano, niin mä osaan lukea rivien välistä.

Poliaikakin on ehkä parin viikon päästä. Jos jaksan mennä, tai sitten perun sen. Mitä mä sinne meen esittämään hyvävointista. Tuntuu ettei polihoitaja tajua enää mitään. Mun ympärille on kasvanut muurit, jotka peittää kaiken mun sisällä. Mun on vaan niin paha olla. Just nyt kaikki kaatuu niskaan, työtkin pitää jaksaa. Ne on tärkeintä. Tavallaan ne luo tiettyä rutiinia arkeen, ilman töitä mistään ei tulis mitään. Mut en tiedä onko näinkään hyvä... Toivon niin edelleen, että olisin vaan kuollut jo vuosia sitten. Vaikka tää työkokemus on ihana, niin ei mulla silti oo tulevaisuutta. Kaikki on päin helvettiä nyt ja aina. Ei musta mitään tuu koskaan. En oo edes valmistunut mistään koulusta ja täytän 21... Enkä tällä hetkellä edes oo koulussa. Ehkä mä lopetan tän postauksen tähän itsesäälissä rypemiseen. Kuullaan taas kun jaksan kirjottaa...