en mee lupaamaan

Kaikki tuntuu niin turhalta. Tuntuu, että mä vaan esitän. Vaikka olenhan mä onnellinenkin, silti mun kasvoilla on maski joka peittää tän ahdistuksen ja surun. Ei oo päivääkään, etten miettis sua. Vaikka ne muistot ei oo pelkkiä onnellisia, vaaleenpunasia ja ruusuntuoksusia, niin silti mulla on ikävä sua. Yritän elää sen ajatuksen kanssa, etten nää sua enää ikinä, en saa koskaan enää kattoa sun suuriin ruskeisiin silmiin ja hymyillä. Kaikki on loppu, ja kaikki se on mun syytä. Mä vihaan itteäni niin paljon. Niin saakelin paljon.

Kävelin tänään eräässä paikassa, ja parin kuukauden takanen tapahtuma muistu mieleen. Olin jo melkein päässyt yli siitä jutusta, vaikken unohtanut olekaan, kunnes mua alko suututtamaan kahta kauheemmin sekin ja itseviha vaan kasvoi entisestään. Miten voi ihminen olla näin typerä, ajattelematon ja niin kuvottava. Mä en ois ikinä uskonu, että tekisin siinä tilanteessa niin. Oon aina, aina, aina ajatellut, että jos ikinä päädyn sellaseen tilanteeseen, niin en koskaan tekis niinkuin nyt menin tekemään. Mulla oli ihan toisenlaiset suunnitelmat. Tää itseviha on vaan niin suunnatonta. Mä saan jatkuvasti kylmiä väreitä itestäni, siitä miten kuvotan itteäni. Ja kun oliskin pelkästään sun menetys ongelmana. Mutta ongelmana on sekin, että mä oon niin saamaton läskikasa. Mua ahdistaa niin paljon näyttää tältä. Painaa näin paljon. Oon koko ajan kipeenä, niin en voi edes käydä lenkillä. Syön vaan koko ajan. Oksettavaa.

Ja pahinta on, että mä en voi näyttää tätä oloa kellekkään. Kaikki luulee, että mulla menee loistavasti. Ja ulospäin mulla meneekin. Töissä mun on pakko jaksaa näyttää hymyilevää naamaa oli olo mikä tahansa. Päivästä toiseen. Polillakin mä vaan hymyilen ja kerron kivoja juttuja. Ilmekään ei värähdä. Enää multa ei edes kysytä, onko jotain negatiivista kerrottavaa. Ne olettaa polilla, että mulla menee niin hyvin ja oon tosi hyvässä voinnissa. Mitä se todellisuus sitten on? Mua ahdistaa kaikki. Vainoharhasuuskin on palannut vähän. Esim kaduilla jos joku nauraa, niin ajattelen sen samantien nauravan mulle. Miks joku random naurais mulle, jos se ei edes tunne mua? Tuskin kukaan edes ajattelee tai huomaa mua. Sekin on ongelma. Tuntuu että oon kaikille ilmaa. Karkotan kaikki mun kaverit pois. Kohta huomaan, että oon ihan yksin... Ja kaikki jättää mut. Polihoitajakin vaihtuu ens kuun jälkeen. En ehkä käy sen luona enää kertaakaan, seuraava aika on uuden kanssa.

En osaa enää edes kirjottaa. Ajatuksia olis niin paljon, mutten saa niitä ulos.