vaik mä kuolisin

Odotan ja odotan. Tunteja, päiviä, viikkoja. Lopulta laitan ite viestiä. Nähdään ja kaiken piti olla niinku ennenki. Mä todella yritin olla pirtempi ja vähemmän ahdistunut kuin aikasemmin oon ollut. Olla sellanen kuin tiedän sun toivovan että mä olisin. Mä luulin onnistuneeni. Meillä oli kivaa. Mä olin ekaa kertaa edes vähän rentoutuneempi sun seurassa. Se alko tuntumaan luonnolliselta.

Lopulta sanot, ettei voida jatkaa enää näin. Mä oon todella yllättynyt, mutten näytä sitä mitenkään. Ilmekään ei värähdä. Sä kysyt mitä mä ajattelen. Aluks sanon etten ajattele mitään. Sun kysyessä uudestaan kerron, että oon vuosikaudet ollut surullinen ja vasta nyt tunnen itteni onnelliseks. Haluan vihdoin elää, en kuolla. Meinaan sanoa muutakin, mutta vaikenen. Sä et oikein ymmärtänyt mitä tarkotin, mutta ei se mitään. Me vaan katotaan toisiamme silmiin. Kumpikaan ei puhu mitään. Sä hymyilet välillä, mutta sun hymy hyytyy pian kun näät miten mua alkaa itkettää. Mä en anna itkun tulla. Sä halaat mua, paljon pitempään ja tiukemmin kuin koskaan ennen. Mä lähden ja sä toivotat kaikkea hyvää, ja tiedän etten näe sua enää.

Mä istun junassa kotiin. Kuuntelen niin täysillä musiikkia kun kuulokkeista irtoaa. Ahdistaa. En tiedä enää mitä ajatella elämästä. Anteeks etten mä ollut sitä mitä sä halusit.