Miten sä sait mut vaan parilla lauseella näin täysin rikki

Siitä on melkein puol vuotta, kun oon tänne viimeks kirjottanut. Oon kyllä päivittänyt mun recovery-instaa sillä välin säännöllisesti. Nyt tuli vaan sellanen olo, että haluan kirjottaa tänne. Toisaalta toukokuun alun jälkeen ei oo tapahtunut paljon mitään, mut silti niin paljon asioita, etten tiedä edes mistä alottaa. Lopetin mun työt toukokuun lopussa ja sen jälkeen oon vaan ollut tekemättä kummempia. Nähny lähinnä kavereita ja ollut vaan. Sen miehen kanssa en oo enää yhteyksissä. Mut se ei tarkota, ettenkö ajattelis sitä ihmistä enää. Ei oo päivääkään, ettei se olis jollain tasolla mun ajatuksissa. Kesän alussa viestiteltiin kerran koko yö, ja mua hävettää niin paljon ne mun viestit. Mä ite laitoin sille viestin pitkästä aikaa, ja kerroin ettei mun tunteet oo hävinneet mihinkään. Sen viesteistä sai lähinnä käsityksen, että meitä ei vaan oltu tarkotettu yhteen. Lisäks sain siltä kasan elämänohjeita, miten jatkaa elämää ilman häntä. Se yö meni vaan itkiessä, ja ellen olis ollut kaverilla toisessa kaupungissa yötä, olisin tehny jotain peruuttamatonta.

Vaikka sen öisen viestittelyn jälkeen kesäkuussa oon tavallaan hyväksynyt, että meiän juttu on nyt ohi, niin vielä lokakuun lopussakin mietin sitä. Mä tein niin miljoona virhettä, ja ne kaduttaa suunnattomasti. En tajuu miten yks ihminen voi tehdä elämässään näin paljon virheitä jatkuvasti? Vaikka monikaan mun läheisimmistä ystävistä ei edes tiedä koko tästä miehestä saati mitä kaikkea tapahtui, niin mä voisin puhua tästä koko ajan, ongelmana vaan, ettei oo oikeen ketään kenen kanssa puhua. Enkä muutenkaan jaksa häiritä muita tälläsellä asialla, mikä ei oo enää läheskään ajankohtanen tai mikään akuutti kriisi. Mietin näitä asioita vaan yksin päässäni ja välillä saan muutaman sanan kirjotettuakin.

Mietin ylipäätäänkin rakkautta mun elämässä. Tietysti rakastan mun ystäviä, mut lähinnä oon miettiny ihastuksia menneiltä vuosilta, jotka on ollu enemmän tai vähemmän vakavia. Kirjotin tästä instaankin vähän, mut jatkan sitä vielä tähän ku siellä loppu tila kesken. Mietin ihmisiä, keneen oon ollut ihastunut sen jälkeen ku täytin 13 ja menin yläasteelle. Ala-asteella oli muutama "ihastus", mut niitä ei lasketa tähän. Ihan niihin aikoihin, ku oli mun 13-vuotissynttärit, ihastuin mua sillon puolet vanhempaan mieheen. Jo lähtökohdiltaan se ois ollu ihan tuhoontuomittua, mut en mä sitä sillon ajatellut. En oo nähny sitä enää ikinä sen jälkeen, eli 8,5 vuoteen. Se on tavallaan perhetuttu, joten meiän vanhemmat on pitäny aika hyvin huolta nää vuodet siitä, ettei vahingossakaan törmätä. Niin outoa, että siitä on tosi monta vuotta ja silti se on mun mielessä edelleen suhteellisen usein. Vielä muutama vuos sitten sen miettiminen oli todella ahdistavaa, välillä jopa hävetti, mut nykyään lähinnä nolottaa ja yritän ajatella, että olin ite sillon vielä lapsi.

Puoltoista vuotta ton jälkeen, ihastuin taas palavasti, tällä kertaa ihan omanikäiseen ihmiseen. Sen kanssa vietetty aika oli niin ihanaa, ja vaikkei me koskaan seurusteltu, niin tunteet oli molemminpuolisia jonkun aikaa. Se tuntu kyllä 15-vuotiaana maailmanlopulta, kun ei siitä sitten tullutkaan mitään. Siinä ihmisessä oli jotain tosi ainutlaatusta, sellasta mitä ei oikein voi selittää. Vaikka viime näkemisestä on aikaa jo vuosia, mietin sen kuulumisia edelleen. Se on kyllä esim facebookissa, muttei koskaan päivitä sinne mitään eikä edes varmaan käy siellä. Noihin aikoihin mun elämässä oli paljon vaikeita asioita, ja tän ihmisen seura teki hyvää, koska sain tuntea, ettei kaikki ihmiset oo pahoja.

Kolmen vuoden päästä tapasin osastolla ihmisen, johon ihastuin. Olin sillon just täyttäny 18, ja tää mies oli mua viis vuotta vanhempi. Sen oma elämä oli kuitenki aika kaaosta, vaikka munkin elämä oli melko epävakaalla pohjalla, tän miehen elämässä ei ollu oikein mikään hallinnassa. Olin kuitenki täysin rakkauden sokaisema, ja vaikka petyin miljoona kertaa sen tyhjiin lupauksiin, ni annoin sille aina uuden mahdollisuuden. Sen kanssa oli lähes mahdotonta sopia mitään näkemistä, koska se aina unohti, siirsi tai peru koko jutun, mut niinä harvoina kertoina ku onnistuttiin näkemään, meil oli tosi hauskaa! Mulle varoteltiin monelta taholta tästä tyypistä, jopa sen omat kaverit suositteli että pysyisin siitä kaukana. Meni aika kauan, ennenku lopulta vaan tajusin kantapään kautta, että mun on mahdotonta pitää tota ihmistä mun elämässä. Silti se on usein mun mielessä, ja toivon et sen elämässä asiat ois järjestyny.

Vuoden päästä ton jälkeen tutustuin koulussa yhteen poikaan. Aluks opettaja vaan laitto meidät sillon tällön pareiks, kun istuin yksin ja sen pari ei ollu tunnilla. Huomasin nopeesti, et se oli tosi mukava ja se moikkaili mulle myös käytävillä, vaikkei sen paremmin tunnettu. Keväällä jossain jaksossa se tuli samalle kurssille, ja tuli istumaan mun viereen. Muutaman oppitunnin jälkeen rohkaistuin ja kysyin siltä, haluisko se olla mun kaa koulun jälkeen. Käveltiin tunteja ulkona ja juteltiin avoimesti ihan kaikesta, vähän liikaakin tuli avauduttua ku näin jälkeenpäin miettii... Nähtiin semi usein vapaa-ajalla, juteltiin koulussa ja koulumatkat mentiin usein yhessä. Tajusin, et taidan olla ihastunut siihen. En koskaan kertonu sille suoraan mun tunteista, ennenku viime syksynä. Vaikka sillä ei ollut tunteita mua kohtaan, se kuitenki halus kuulla kaiken mitä mulla oli sanottavaa ja käytiin koko juttu perusteellisesti läpi jutellen, samalla ku käveltiin. Olin aika maassa sen jälkeen, koska no - tykkäsin siitä tosi paljon. Arvostin erittäin paljon kuitenki sitä, et se halus jutella mun kaa asiat selväks, koska sil oli suuri merkitys mulle. Tänä kesänä laitoin sille viestiä, vaikka ei oltu puhuttu 9 kuukauteen. Sen jälkeen ollaan nähty muutaman kerran ja juteltu paljon, ja oikeestaan sen kanssa on paljon luontevampaa olla, kuin sillon enneku kerroin mun tunteista. Oon tosi ilonen, että ollaan kavereita kaikesta huolimatta, koska se on ihan huipputyyppi! Se on näistä ihmisistä ainoo, joka on enää mun elämässä mukana muutenki ku ajatuksissa.

Ja viimesenä suurena ihastuksena on tää mies, josta puhuin postauksen alussa. Se näki mut alkuvuodesta kadulla ja pysäytti mut, vaikkei oltu koskaan edes tavattu aikasemmin. Juteltiin hetki, vaihdettiin numerot ja viestiteltiin seuraava päivä, ja sit jo nähtiinkin sovitusti. Kaikki eteni ihan supernopeesti, en tajua edes miten siinä pääs niin käymään. Aluks olin todella epäileväinen sitä kohtaan, mietin et mitä ihmettä se musta haluaa? Kaikki oli tosi uutta ja outoa mulle, koska ei kukaan oo koskaan tykänny musta noin paljon ja vielä näyttäny sen ihan avoimesti. En ollu tottunu tollaseen huomioon, ainakaan positiiviseen, joten oli vaikee uskoo et se on aidosti kiinnostunut. Kysyin muutamalta kaverilta neuvoja, osa oli hyviä ja osa erittäin huonoja. Sen kanssa oli tosi kivaa, vaikka mua jännitti ihan 24/7 sen seurassa. Ensimmäinen kriisi oli noin 10 päivän tuntemisen jälkeen, josta vielä selvittiin. Sit alko tulemaan lisää kriisejä, ja lopulta kaikki alko olla jo tosi vaikeeta ja sit se totes, ettei voida jatkaa enää näin. Se oli viimenen kerta kun nähtiin, mut juteltiin vielä sen jälkeen. Tavallaan me oltais oltu täydellisiä yhessä, jos vaan muutama asia olis saatu järjestykseen. Mutta kun ei saatu, niin mistään ei tullut mitään. Ne asiat olis ollu ensinnäkin se ,että mun ois pitäny luottaa siihen enemmän ja olla miettimättä liikaa menneisyyden traumoja (mikä on helpommin sanottu ku tehty), ja toisekseen sen ois pitäny enemmän ymmärtää mua siinä, et mulla ei oo ollu maailman helpoin menneisyys ja sen käsittely on vielä kesken. Kyllä se ymmärskin, mut ei ehkä riittävästi. Jos sanoin, että tarviin aikaa, ni sen mielestä siihen riitti tyyliin yks päivä?

Mun oma vointi alko jo huonontumaan ton kaiken takia. Kevät oli aika tuskaa, kun piti käydä töissä ja vääntää naamalle ilonen ilme huolimatta siitä, kuinka paska olo oikeesti oli. Ja kyse ei ollu edes pelkästään siitä, että mun pitäis luottaa siihen enemmän, että se on oikeesti hyvä ihminen eikä halua mulle pahaa. Mun piti totutella ajatukseen, et sellasiakin ihmisiä on, ja miettiä miten edes normaalissa parisuhteessa toimitaan. En mä ollu koskaan seurustellu, mistä oisin voinu tietää yhtään mitään "käytännönjuttuja". Vaikka noi neljä muutakin ihmistä on ollu kaikki omalla tavallaan merkittäviä, niin tää viimenen on muuttanu mua tosi paljon. Oon kyllä kasvanu henkisesti tosi paljon, koska oon joutunu miettii sellasia asioita, mitä en ollu koskaan tullu edes ajatelleeks. Oon joutunu tekee ratkasuja, mitä en hyväksy ja mitkä kaduttaa todella paljon.

Mä vaan mietin tässä, mitä kaikkea oon menettänyt omaa tyhmyyttäni. Liikaa. Mulla vois olla kaikki mitä haluan tälläkin hetkellä, mut mul ei oo niistä mitään. Mul ei oo elämässä mitään. En käy koulua, en oo töissä, en harrasta edes mitään, nään kavereita tosi harvoin ja oon ihan kamala ystävä, ku en jaksa yleensä edes kysyä kuulumisia tai ehdottaa näkemistä. Mulla ei oo mitään tulevaisuuden suunnitelmaa, ei edes sitä yhtä päämäärää mikä mun elämää on hallinnut viimeset viis vuotta. En halua edes kuolla, mikä on musta melkein huolestuttavaa tässä tilanteessa. Koska huonoimpinakin hetkinä mulla on ollut sentään se yks asia, mihin tähtään ja elänyt sen ajatuksen voimin, että saan pian tappaa itteni. Nyt mulla ei oo edes sitä, en halua kuolla, mutten tiiä haluunko elääkään. En ainakaan tällästä elämää. Haluan mun elämään jotain sisältöä, mut miten voisin mennä töihin kun tiedän etten jaksa? Koulukin tuntuu hyvin ahdistavalta jo ajatuksen tasolla. Mikään harrastus ei kiinnosta. Haluisin vaan olla onnellinen.

En tiiä miten ihmiset tulee onnelliseks. Sillonku ne rakastuu? Tai toteuttaa unelmiaan? Keheen mä voisin rakastua, en pysty edes kuvittelemaan, että ihastuisin johonkin uuteen ihmiseen. Tää helmikuu-kesäkuu välillä ollut juttu sen miehen kanssa on vaan liian pinnalla. Noi viis ihmistä kenestä kerroin tässä enemmän, ne on ainoot kenen kanssa voisin kuvitella itteni parisuhteessa. Mut mahdottomia kaikki, koska ensimmäinen on nykyään naimisissa, toisen elämästä en tiedä yhtään mitään enkä tiiä missä se edes asuu nykyään, kolmas on varmaan pilvessä yötä päivää eikä edes muista mua, neljäs ei oo kiinnostunut musta sillä tavalla, ja viidennestä on turha enää edes haaveilla koska pilasin ite kaiken. Kuitenki nää viis on jäänyt mulle kaikkien näitten vuosienki jälkeen tärkeiks ihmisiks, vaikkei oltais missään tekemisissäkään. Ja toinen tapa tulla onnelliseks, toteuttaa unelmiaan. Öö mitä unelmia, ei mulla oo mitään toteuttamiskelpoisia. Ei ne varmaan koskaan toteudu vaikka tekisin mitä. Yritän nykyään sanoo kavereille, et mul menee paljon paremmin. En haluu et kukaan on musta huolissaan. Ehkä en itekkään haluu myöntää sitä, et nyt menee aika huonosti. Joskus mietin vaan, miks edes elän. Mut niin kauan ku en halua kuolla, mä oon päättäny elää.