kysykää toiveita, nyt mä osaan vastata

Mulle kuuluu taas aivan erilaista ku viime postauksessa. En kestä näitä mun mielialan vaihteluita... Tosin onneks tällä kertaa mennään parempaan suuntaan, oon nimittäin tosi onnellinen. Uskaltauduin sit kuitenki laittaa sille pojalle koulusta viestiä, ja juteltiinkin jonkun verran. Sit me nähtiin pari päivää sitten ja sillon vasta ihanaa olikin. Oisin voinu melkein sulaa onnesta. Käveltiin kaks tuntia ympäri kaupunkia, ja juteltiin kaikenlaista.

Nyt oon taas juttelemassa sille fb'ssä, mut en taida uskaltaa kysyä näkemisestä... Pelkään et se ahdistuu tai jotain, jos koko ajan pommitan sitä. Samat pelot kun alkuvuodesta, mut pitäishän mun olla oppinut, että ne on ihan turhia pelkoja... Ylireagoin niin paljon kaikkiin pikkujuttuihinkin, et pelkään koko ajan mitä teen väärin. Mut pitäis yrittää vaan rentoutua ja nauttii tästä kaikesta ihanasta olosta. Niin kauan kun sitä vielä kestää.

Poliaikaan on vielä muutama päivä, mut se jännittää nyt jo ihan tarpeeks. On asioita mitä käydään siellä läpi, ja en saa koskaan puoliakaan sanottua mitä pitäis ja mitä haluisin sanoa. Se tekee siitä käymisestä tosi vaikeeta, ku tiiän jo etukäteen että niin tulee kuitenkin käymään et puolet jää sanomatta. Mut ehkä vielä joku kerta saan sanottua kaiken oleellisen, täytyy vaan uskoa siihen.

Syömiset menee päin helvettiä. Enkä oikeestaan jaksa edes välittää, vaikka pitäis todellakin kun kesä lähestyy koko ajan. Saatan vetää kokonaisen jäätelöpaketin naamaan tosta vaan. Sitte pari leipää ja vähän sitä ja tätä, mitä nyt kaapeista löytyy. Sit on päiviä millon syön pelkkää porkkanaa. Mul menee hermot tähän syömisvammailuun, mutkun ei tästä helvetti pääse ikinä eroon.

mut sä et sitä huomaa

Anteeks ettei musta oo kuulunut täällä blogin puolella yhtikäs mitään ikuisuuksiin. Mä olen ollut viime aikoina tosi onnellinen ja mulla on ollut kaikki hyvin. Nyt tuntuu, että jokin on muuttunut. Tänään polilla olin aika alavireinen, ja mua ahdisti. En hymyillyt tai nauranut iloisesti, niinkuin viime viikkoina. Istuin vaan vakavana.

Alunperin mun ei pitänyt kertoa mikä ahdistaa, koska se on aina ollut mun oma salaisuus. Laihduttaminen. Mutta sain sitten sanottua, että ahdistaa olla läski. Sain pitkän saarnan siitä, etten ole lihava ja maailmassa on kaikenkokosia ihmisiä, mun pitäis vaan oppia hyväksymään itteni tälläsenä, ettei se laihuuskaan tuo onnea. Niin eli toisinsanoen mä olen läski.

Mä en oo viillellyt tai mitään, mut se sama pakkoajattelu on edelleen jatkunut joulusta saakka, että mä mielessäni puukotan itteäni rintaan. Se auttaa ahdistukseen, kun ajattelen miten isken puukkoa rintakehän läpi useita kertoja. Kuulostaa varmasti tosi sairaalta, mut musta se on kuitenkin parempi kuin viiltely. Alkuvuodesta mua vähän pelotti, että joskus otan oikeesti veitsen käteen ja teen niin, mut enää ei oo sitä pelkoa. En pelkää itteeni, tää tilanne on ihan hallinnassa. Polihoitaja kysyi onko ollut itsetuhoisia ajatuksia, mut vastasin kieltävästi.

Mä oon paljon miettinyt viime päivinä E:tä ja sitä poikaa koulusta. Äsken tuli ihan täytenä yllätyksenä, että E on poistanut mut fb-kavereista. Mä kun olin just laittamassa sille viestiä ja kysymässä mitä kuuluu, ni sit se onki poistanu mut. Oli pakko tarkistaa onks se toinen poika vielä mun kavereissa... Onhan se. Mut sit jänistin ja en uskaltanu laittaa sillekkään viestiä. Sillä on varmaa muutakin tekemistä ku olla mun kanssa. Vaikka mulla onkin sitä kauhea ikävä, niin en tiiä tulisko siitä vaan kiusallista jos nähtäis pitkästä aikaa. En haluu nimittäin mitään akwardeja hiljaisuuksia. Pitää harkita tarkkaan laitanko sille viestiä vai en...

Mulla on vaan niin outo olo. Tavallaan kaikki on hyvin ja mulla on tulevaisuudessa paljon kaikkea kivaa tiedossa. Mut toisaalta mä oon tosi yksinäinen ja ahdistunut. Mä oon syöny lääkkeet monta kuukautta ihan säännöllisesti, eikä mulla oo halua kuolla tai mitään. Silti on vaan paska olo. Turhauttavaa, kun kaiken pitäis olla hyvin ni sit musta tuntuu tältä.

Mä haluan mun elämään nyt just jotain sisältöä. Sitä on tulossa tulevaisuudessa ihan riittämiin, mut mun on pakko päästä tästä olosta yli ennenku tää menee pahemmaks. En vaan tiiä miten siinä onnistuisin mut pakko yrittää jotain. Ja lupaan päivittää tänne jatkossa vähän useemmin.

vaikka kuinka mä koitan pelkoni voittaa et avautuisin, joku toinen kai korjaa mut täältä jo talteen jos oottelen kauemmin

Päätin piilottaa edellisen tekstin. Uskon, että kaikki hyöty on siitä saavutettu mun ja teiänkin osan kannalta. Mä vein saman tekstin polille mun hoitajalle, ja kirjotin siihen vielä vähän jatkoa. Ja uskon, että ne teistä ketkä ehditte lukemaan sen ja kaipasitte jotain vertaistukea tms, niin saitte sitä. Uskon, että se helpotti edes muutamaa (ainakin kommenttien perusteella), että sai huomata ettei oo yksin sen asian kanssa. Ainakin mä toivon niin.

Mutta niinku sanoin, vein sen tekstin polille, ja keskusteltiin siitä sitten eilen. Taino keskusteltiin ja keskusteltiin... Mä istuin suurimmaks osaks hiljaa ja katsoin lasittuneella katseella sitä mun hoitajaa. Ahdisti ja pelottikin mitä se seuraavaks aikoo sanoa. Ei se onneks vähätellyt asiaa, vaan oli aika asiallinen ja vakava. Ei siitä keskustelusta oikein tullut mitään, en ehkä sittenkään ollut siihen vielä ihan valmis. Mutta ainakin se tekstin antaminen oli hyvä alku. Loppuaika puhuttiin jostain ihan muusta. Kauhulla odotan ens viikon aikaa, jos ja kun jatketaan siitä asiasta. Koska se hoitaja sanoi, että "mä toivon että voidaan vielä palata tähän kirjeeseen".

Viime päivät on ahdistanut paljon, eikä syytäkään oo vaikee arvata. Toi teksti/kirje/postaus ahdisti mua todella paljon. Mut uskon, että tää alkuahdistus helpottaa pian. Alkuviikosta viiltely oli tosi vahvasti mielessä jatkuvasti. Kaipasin keinoa hallita ahdistusta, vaikka tiedän ettei viiltely oo paras keino siihen. En kuitenkaan viillellyt, ja oon siitä suhteellisen ilonen, koska kesä on tulossa ja en halua yhtään uusia jälkiä minnekkään jalkoihin tai käsiin vanhojen seuraks.

Tää oli vaan lähinnä tällänen ilmotuspostaus siitä, että piilotin sen edellisen tekstin. Mulla on kaikki ihan okei.

kunnes silmissä sumenee

Sain kerrottua tän viikon poliajalla siitä, mitä tapahtu joulukuussa. Mulla oli se mun toinen "kakkos"hoitaja, koska se toinen sairaanhoitaja oli lomalla. Yritin olla välittämättä siitä, mitä se nyt ajattelee musta, mut se kertominen menikin ihan hyvin. En joutunut osastolle, se tästä nyt oliskin vielä puuttunut. Ootan kyl vähän jännittyneenä, et mitä se mun toinen hoitaja sitten sanoo ens viikolla, tarkemmin sanottuna ylihuomenna. Tuskin sekään mitään ihmeellistä sanoo, jos toi toinenkaa ei paljoa mitää sanonut.

Mut aina kun yks salaisuus paljastuu, toinen ilmestyy tilalle. Mun on pakko alkaa taas laihduttamaan. Ja siitä en kerro polilla, ne vaan huolestuis... Kesään on enää muutama kuukaus, ja mä oon ihan järkyttävä läskikasa. Ahdistaa olla näin iso ja lihava. Siltä musta ainakin tuntuu. Vaikka oon painanut joskus jotain 10kg enemmänkin, ni silti tää paino tuntuu liian isolta. Mut jos noin lähetään ajattelee, ni oon myös painanut 20kg vähemmän kuin nyt. Eikä siitä oo edes niin hirveän montaa vuotta. Mut -20kg tästä olis täydellinen paino, ja muutenkin se on vielä joskus mun lopullinen tavote (niinku aina ennenki... se sama maaginen painolukema). Mut kesään mennessä riittää -15 kiloakin. Kymmenenkin olis jo ihan kiva. Mut pointti oli, että pakko laihtua.

Koulukin jatkuu loman jälkeen taas huomenna. Jännittää ihan superpaljon mennä sinne, kun on taas uus ryhmä ja opettaja. Ja uus ainekkin, jota oon opiskellut viimeks 3 vuotta sitten... Mut ehkä mä selviän. Yritän ainakin parhaani, jos se ei riitä niin sitte ei voi mitään. Pitäis käydä kattoo et onks nettiin tullu jo se viime ruotsin kurssin arvosana. Pelottaa ihan sikana, et siel lukee joku 8 tai 9. Haluisin niin kovasti kympin siitä kurssista. En tiiä uskallanko mennä kattoo sitä.

Loma meni niin hirveen äkkiä. Ahdistaa palata takaisin arkeen. Miten mä taas saan rutiinista kiinni ja miten mä jaksan? Koulukin vie taas niin paljon voimia. Ja sit kun pitää tää laihdutusprojektikin alottaa. Kavereittenki kanssa pitäis jaksaa olla. Oon hirveen väsynytki koko ajan, Meen nukkumaan 8-9 välillä illalla, ja nukun 12h. Silti tarviin päikkärit ja joskus kahdetkin. Eikä se väsymys edes pelkästään johdu lääkkeistä, koska mua väsyttää jo ennenku otan edes iltalääkkeet. Mut parempi nukkua liikaa ku liian vähän.

vain itseni näin hajotan

Sen lisäks, että tää viikko alkoi huonosti, tuntuu että se vaan jatkuu huonona. Maanantaina se poika sanoi suoraan, ettei halua nähdä mua. Hämmennyin siitä tosi paljon, ja alkoi ahdistaa ihan hirveesti. Se tunnemyrsky päättyi viiltoihin ranteessa. En oo sen jälkeen puhunutkaan sen kanssa, eikä sekään oo laittanut mulle mitään viestiä. Kai tää sitten oli tässä. Harmittaa, mut ehkä parempi näin, kukapa mut nyt haluaiskaan ku oon tällänen. Kyllä se löytää vielä jonkun paremman.

Keskiviikkona polilla ei oikein edetty suuntaan eikä toiseen. Puhuttiin tosta maanantain tapahtumasta puol tuntia. Loppu vartti käytettiin muihin kuulumisiin ja lääkkeiten jakoon. Ens viikolla mulla on se toinen sairaanhoitaja, eikä se kenen kanssa yleensä juttelen. "Kivaa" et saa vähän vaihtelua ja ehkä me puhutaan sen toisen kanssa jostain eriasioista kun yleensä. Ainakin mulla on pari juttua mitä pitäis kertoa siellä, mut en oo vaan moneen kuukauteen uskaltanut avautua niistä... Oon pelänny niin paljon että joudun osastolle, mut jos nyt kerron mitä tapahtu joulukuussa, ni ei siitä enää joudu osastolle.

Tänään oltiin äitinkaa kaupassa, ja yhtäkkiä mun ohi kävelee mun yks yläasteaikasista kiusaajista. En oo nähny sitä melkein 4 vuoteen päättäreitten jälkeen vilahdukseltakaan, ennenkuin tänään. Menin äkkiä toisen hyllyn väliin piiloon ja odotin et se menis kassoille, mut just ku tuun sieltä hyllyn välistä pois ni se kävelee mua uudestaan vastaan. Nyt me jo katotaan toisiimme silmiin, enkä oo varma kuvittelinko vaa vai oliks sillä jotenki ilkee katse sen silmissä. Sellanen halveksiva niinku yläasteellakin aina kun se näki mut. Kävelin vaan sen ohi ilmeettömästi ja toivoin, etten nää sitä enää ikinä.

jätän taakse vanhan maailman

250 lukijaa. Uusi blogielämä alkaa tästä. En tiedä mitä sanoa, ehkä te tunnette mut tai sitten ette. Mitä mä voisinkaan kertoa ihmisestä jota en itsekään tunne kokonaan? Selitän teille jotenkin vähän mun historiaa. Poistin siis koko blogin tekstit, tai oikeestaan piilotin ne, mut jatkan tätä blogia uusin silmin.

Oon parikymppinen nuori nainen, jolla takana pitkä ja synkkä menneisyys masennuksen saralla. On ollut myös enemmän ja vähemmän erilaisia syömisongelmia, jotka on aina välillä ajankohtasia, mut oon kuitenki niissä päässy pahimman yli. Onneks, koska tässä nykysessäkin voinnissa on ihan tarpeeks kestettävää. Oon yrittänyt itsemurhaa monta kertaa, käynyt niin lähellä kuolemaa kun voi käydä ja silti ollaan elossa. Joskus se vituttaa aikalailla olla edelleen täällä, vaikka voisin olla ihan jossain muualla. Ambulanssi on tullut tutuksi, samoin sairaala ja psykiatriset osastot.

Oon ollut 6 kertaa nuorisopsykiatrian suljetulla osastolla, samoin 3 jaksoa aikuisten vastaavalla. Somaattisillakin osastoilla oon ollut 4 kertaa yleensä lääkeyliannostuksen takia. Sairaalassa oon viettäny elämästäni yhteensä yli 400 päivää. Lääkkeisiin mulla on ristiriitainen suhtautuminen, toisaalta en pärjäis ilman niitä, mut toisaalta haluun uskoo että pärjäisin ja lääkkeitten omatoiminen lopettaminen on aina johtanut joka kerralla osastohoitoon. Enkä ikinä näytä ottavan opikseni. Ja ristiriitasuutta lisää se, että lääkkeillä oon yrittäny sekä tappaa itteni että pelastaa henkeni. Jälkimmäinen siis vaan ihan syömällä niitä ohjeen mukaan.

Tällä hetkellä listalla menee 5 eri lääkettä. Kokeiltuja lääkkeitä on takana todella pitkä litania, enkä oo täysin tyytyväinen tän hetkiseen lääkitykseen, mut en jaksa alkaa vääntämään polilla siitä asiasta joten antaa olla, näillä mennään. Polista voin sanoa sen verran, että alotin käymään nuorten puolella 2010 vuonna, ja muutaman vuoden oon nyt käyny aikuisten puolella. Oon käynyt sekä päiväpolilla, joka on vastaava asia kuin päiväosasto, että tavallisella psykiatrisella polilla. Tällä hetkellä käyn kerran tai kaks viikossa juttelemassa sairaanhoitajien kanssa.

Oon käynyt lukuisilla eri sairaanhoitajilla ja psykologeilla, mut mikään hoitosuhde ei oo ollut kovin pitkä musta riippumattomista syistä, kuten äitiyslomista. Osastoillakin mulla on ollut kymmeniä omahoitajia, joista osasta on tullut mulle todella tärkeitä henkilöitä pitkien osastojaksojen aikana. Lääkäreitäkin on ollut ainakin kymmenen hoitamassa poleilla ja osastoilla. Hoitohenkilöstöstä on tullu mulle ku toinen perhe. Joskus se on vähän huvittavaakin, että polilla/sairaalassa psykan puolen henkilöistä tyyliin joka toinen on ollut mun asioissa jossain vaiheessa hoitoa.

Diagnooseista mulla ei oo tällä hetkellä mitään tietoa. En oo kehdannut polilla kysyä niistä. Mut ainakin vanhoja diagnooseja on ollut F32.3 vaikea-asteinen psykoottinen masennus, F29 määrittämätön ei-elimellinen psykoottinen häiriö ja F93.89 nuoruuden tunnehäiriö. Syömishäiriötä mulla ei tietääkseni oo koskaan diagnosoitu, koska oon pitäny sen puolen asiat aikalailla itelläni, eikä hoitava taho oo niistä ollut kovin tietoinen.

Ahdistuksenhallintakeinot mulla ei oo hallussa, päätoimisina keinoina on viime vuodet ollut lääkkeiden kanssa pelleily suuntaan tai toiseen (niiden lopettaminen/yliannostus) tai viiltely. Oon viillellyt sekä reiteen että molempiin ranteisiin. Alotin viiltelyn (ihan ku se nyt olis joku harrastus mutta kuitenkin) joskus kasiluokalla. Aluks se oli ihan pientä naarmuttamista, mut myöhemmin on jouduttu useaan otteeseen tikkaamaan. En oo mitenkään ylpeä mun arvista, mut kehtaan nykyään liikkua ihmisten ilmoilla lyhythihasillakin, ellei nyt oo jotain ihan tuoreita jälkiä, niin sillon suojelen muita ihmisiä järkytykseltä.

Ensimmäisen blogin mä perustin 2010, samana vuonna ku tulin hoidon piiriin. Siitä lähtien mulla on vaihtunut blogi monta kertaa, koska se on yleensä bustattu tai löydetty, tai sitten oon ollut tyhmä ja paljastanut sen ite jollekkin ja on alkanu sit ahdistaa.

Mun menneisyyden tapahtumista voin sanoa ainakin, että mua kiusattiin yläasteella koulussa, se vaikutti mun itsetuntoon ja elämänhaluun murentavasti ja vaikuttaa edelleen. Mua on käytetty seksuaalisesti hyväks nuorempana, sillon ku olin vielä alaikänen. Se on kuitenkin asia-josta-mä-en-puhu. Muutenkin mulla on erittäin huonoja kokemuksia miehistä. Eikä ne kokemukset oo sen paremmaks muuttunu näin aikuisenakaan. Mun vanhemmat eros ennen ku mä menin edes kouluun, ja sekin on varmasti jollain tapaa vaikuttanut mun käsitykseen elämästä.

Kuitenkin tästä kaikesta huolimatta, mulla on paljon ihania kavereita ja ystäviä jotka on mulle tosi tärkeitä. Viime vuonna mä muutin pois kotoa, vaikka kaikki epäili miten mä pärjään yksin, niin on todistanu kaikkien luulot vääriks ja mä pärjään kyllä. Mulla menee tällä hetkellä tosi vaihtelevasti, välillä on päiviä kun kaikki on melkein täydellisesti ja seuraavana päivänä oon taas hautomassa itsemurhaa. Mut sellasta tää mun elämä on, oon tottunu siihen et ikinä ei oo kahta samanlaista päivää.