sä saat mut tekemään asioit joita muut ei saa

Mä yritin alottaa alusta mun elämää ja tulevaisuutta lauantaina. Kaikki meni tosi hyvin, kunnes tajusin vaan etten mä pysty siihen. Todellisuus iski vasten kasvoja ja se vaan stoppas kaiken. Mua ei varsinaisesti pelottanut, mut ei se kyllä kovin hyvältäkään tuntunut. Tai oikeella tavalla hyvältä. Vähän sellaselta sairaan hyvältä, itsetuhosen hyvältä.... Mut mä en tehnyt sitä.

Tiiän, että tää on tosi epämäärästä kirjottaa näin, mut tiedän että tätä lukee ihmiset joiden en haluais tätä lukevan, joten niitten takia en pysty kirjottamaan kuten haluisin. Tyytykää tähän versioon ja syyttäkää niitä jotka lukee tätä tuntien piston rinnassaan.

ikävöin sua vaikka vannoin etten tuu sua kaipaamaan

Mä en tiedä kaipaanko enemmän sitä ihmistä vai sitä tunnetta. Mä haluaisin unohtaa jo. Kaiken. Haluan jatkaa eteenpäin. Alottaa alusta. Mun uuden elämän ensimmäinen päivä on tänään. Niin sen piti olla eilenkin. Mutta tänään mä yritän todella alottaa alusta. Yritän unohtaa menneisyyden, ajatella ettei niitä asioita oo tapahtunut ja että mä voin tehdä mitä mä haluan ilman traumoja ja pelkoa niiden uusiutumisesta. Harmi vaan, ettei se oo päättämisestä kiinni, onnistuuko se. Se on jossain syvällä mun mielessä, ne traumat on juurtunut muhun niin syvään kiinni, että niistä on tullut osa mua. Osa mun persoonallisuutta. Se ei oo mun päätäntävallan alla, että pystynkö mä unohtamaan niitä. Mun pitäis unohtaa itteni, unohtaa mun persoonallisuus.

Mut miten sen voi tehdä? Miten mä voin kadottaa itteni vajoamatta kuitenkaan pimeyteen? Siellä se onnistuu. Siellä mun on helppo kadottaa itteni, mutta mä en halua sinne. Mä haluan elää valossa ja olla onnellinen. Mut mä en voi olla onnellinen, ellen mä pysty unohtamaan mun menneisyyttä. Tai edes pääsemään siitä yli. Tää on ikuista. Ehkä mun on turha edes yrittää alottaa alusta mun elämää. Ehkä helpompaa olis vaan päättää se lopullisesti. Mutta mä en halua. En enää.

tätä tahtois en, tää on mun keino viimeinen

Kyyneleitä. Liikaa kyyneliä. Ei onnen kyyneleitä. Tää on se sama musertava tunne kuin aikasemminkin, mikä on vuosikaudet musertanut mua ja melkein hajottanut lopullisesti. Mä oon sitkeesti kuitenkin päättänyt jatkaa, vaikka oon pirstaleina. Aina kun luulen olevani jo niin hajalla kuin elävä ihminen voi olla - tulee joku ja murskaa yks kerrallaan mun palaset entistä pienemmiks sirpaleiks. Aina, kerta toisensa jälkeen. Kuinka kauan tällänen voi jatkua?

Kunpa mä olisin jo kuollut niin musta ei tarvittis tuntua enää ikinä tältä. Vaikeeta tästä tekee se, etten mä halua kuolla enää. Toivon vaan edelleen, että olisin kuollut sillonkun vielä halusin kuolla. Ei ihminen voi tappaa itteään ellei se oikeasti halua kuolla. Ei se oo mikään vahinko, jos niin tapahtuu. Voi tulla kolari, onnettomuus, murhaaja, mikä tahansa, mut itteesi sä et voi tappaa ellet halua kuolla pois. Mä en ainakaan pystyis tappaamaan itteäni enää. Mulla on liikaa menetettävää. Sen kaiken menettäminen sattuis enemmän, kuin tää mitä tää elämä mua tällä hetkellä satuttaa.

Varmaan tää tieto lohduttaa jotain, etten mä ole tappamassa itteäni, mut mua se ei helpota. Mulla on aina välillä ikävä sitä kuolemanhalua, muttei sitä saa takas haluamalla, siihen tarvitaan muutakin. Kyllä mä tiedän miten mä pääsen taas siihen paskaan kuntoon. Musta tulee sellainen eläväkuollut joka tahtoo täältä pois eikä nää mitään muuta vaihtoehtoa kuin tappaa ittensä. Kaikki keinot on kokeiltava, elämä on pelkkää tekohymyä ja valehtelua jokaiselle. Mua oksettaa elää, oksettaa olla elossa. Haluan vaan kuolla. Koko elämä pyörii vaan ittensä tappamisen, kuoleman, ympärillä, eikä siinä oo mitään järkeä. Ei niin kuulu ihmisen elää. Sillon kun mä voin oikeasti todella huonosti, mun kaikki menneisyyden muistotkin tuntuu pahemmilta. Mua kuvottaa kaikki, vihaan itteäni, haluan vaan tappaa itteni koska en kestä itteäni, en kestä ajatella menneisyyttä, enkä voi ajatella tulevaisuuttakaan koska en nää sellasta.

Sellasta elämääkö mulla on ikävä?

muistoksi tulevaisuuteen

Mä välillä mietin mikä tän blogin tarkotus enää on. Kirjotan tänne ehkä kerran kuukaudessa jos sitäkään. Mut tänään, ihan äsken mä sen tajusin, kun luin kommentteja mitä tänne blogiin on tullut sillä aikaa ku oon ollut uloskirjautuneena. Mä annan teille toivoa, se on tän blogin tarkotus. Tää blogi, kaikki mun "tälläset" blogit on pitänyt mut elossa vaikeimpina aikoina, ja nyt on mun vuoro jakaa sitä toivoa muille tän blogin avulla, vaikken kirjotakkaan omalla naamalla. Tiedän että siellä on ihmisiä jotka taistelee samassa taistelussa kun mä vielä hetki sitten. Taistelussa itteään vastaan. Tiedän myös sen, että sillon ihminen tarvii toivoa siitä, että asiat voi muuttua. Sillon tarvii elävän esimerkin, joka sanoo sulle, että tästä voi selvitä.

Mitä mulle itelleni sitten kuuluu nyt? Ihan hyvää. En oo puhunut kellekkään mun asioista, purkanut ajatuksia, en edes päiväkirjalle, en blogiin. Musta on jopa vähän pelottavaa, että mä oon viimeks käyny polilla 1,5kk sitten, koska käyn vaan puolentoista kuukauden välein nykyään. Tai ei se oo pelottavaa, että käyn niin harvoin, vaan se että mä selviän. MÄ SELVIÄN.

Oon käyny suunnilleen viikottain polilla juttelemassa psykologille, lääkärille tai sairaanhoitajalle viimeset 5 vuotta. Viis kokonaista vuotta. Välillä on ollut tosi tiiviitä jaksoja polilla, välillä oon ollu osastolla kuukausia. Viis kokonaista vuotta mä oon kuulunut hoidon piiriin. Mun ei pitäis olla enää edes elossa. Niin monet kerrat oon yrittäny päästä hengestäni, toivonut sitä niin kovasti että jos toiveeseen vois kuolla, niin olisin jo kuollut. Mun itsemurhayritykset on jääny yrityksiks.

Mä en voi edelleenkään sanoa, että olisin täysin onnellinen siitä, että ne on jääny yrityksiks. Mä oon todella, todella onnellinen tän hetkisessä elämäntilanteessa, tällä hetkellä monikaan asia ei vois olla paremmin. Mut silti pieni osa musta jaksaa edelleen ajatella, että olisinpa mä onnistunut, olisinpa mä kuollut...

Mutta mä oon selvinnyt. Mä todellakin selvinny nää kaikki paskat vuodet yläasteelta tähän päivään. Mä haluaisin sanoa montakin asiaa sille 13-vuotiaalle minälle siellä kasiluokalla 7 vuotta sitten. Mä en olis ikinä uskonut sillon, miten vaikeeta seuraavat vuodet tulee olemaan, mut vielä vähemmän mä uskoin siihen, että mä selviäisin. Selviäisin elossa. Hengissä. Mä todella elän. Enkä vaan elä, vaan mä elän mun unelmaa, unelmoin ja jaksan ajatella tulevaisuutta. Mä oikeesti taidan tahtoa elää.

voisin sanoakkin jotain mutta vaikenen

En oo kirjottanut tänne vähään aikaan ajatustakaan. Mut mun ajatukset on ollu selkeitä ja ihan positiivisia. Kaikki on menny suhteellisen hyvin ja oon onnellinen. Välillä tulee yksinäisiä oloja, mut ne menee aina jossain vaiheessa ohi. Välillä mun ajatukset on vähän vainoharhasia, mut nekin menee ajallaan pois. Vainoharhasella tarkotan tässä tapauksessa sitä, että musta tuntuu että kaikki on jotenki salaliitossa mua vastaan ja ne vaan esittää olevansa mun kavereita tai läheisiä, vaikka oikeesti ne vihaa mua. Tulkitsen jokaisen eleen mun ympärillä olevista ihmisistä, ja jos ne unohtaa hymyillä niin musta tuntuu että ne vihaa mua. Mut myös positiiviset eleet osaan tulkita ihan väärin, ajattelen että "toi vaan esittää ja ei se oikeesti tarkota tota". Tärkeintä on kuitenkin, että tiiän mikä on totta ja mikä ei, vaikka uskomus noihin vainoharhoihin on suuri ja ne tuntuu todellisilta.

Muuten mun elämässä on tällä hetkellä kaikki hyvin.

kestää tuhat kertaa kauemmin toipuu ku romahtaa

Oon niin ristiriitasissa fiiliksissä, etten tiedä mitä tulla kirjottamaan tänne. Haluun kuitenkin jotain kertoa mun kuulumisista, joten tässä tulee taas yks epämääränen postaus lisää. Osa musta haluaa sanoa, että kaikki on hyvin ja mä olen onnellinen. Niinhän mä oonkin. Oon vaan tosi väsynyt ja yksinäinen, vaikka mulla on ihania ihmisiä ympärillä ja nukunhan mä joka yö yli 10h. Mä oon syönyt monta kuukautta lääkkeitäkin säännöllisesti ja silti ahdistaa. Viikko sitten oli pieni romahdus, kun katottiin kaverin kanssa Katon kokoinen tähtitaivas -leffaa, jossa käsitellään kuolemaa. Mä vaan itkin ja itkin melkein koko leffan ajan ja yli tunnin sen jälkeenkin. Onneks mulla oli kaveri siinä, koska yksin olisin todennäkösesti tehny jotain tyhmää itelleni.

Eikä siinä siis ollut kyse mistään leffasta. Tai joo tavallaan, mut se mun hyvä kaveri joka teki itsemurhan alle vuos sitten, sen kuolema tuli vaan niin pinnalle uudestaan. Se leffa vaan laukas kaiken. Mulla on sitä niin ikävä. Syytän edelleen sen kuolemasta osittain itteeni. Mä en tuu pääsee ikinä siitä yli, ellen lopeta itteni syyttämistä. En vaan osaa muutakaan. Ei mikään tuo sitä ihanaa ihmistä takasin.

Toinen voimien loppuminen tuli eteen alkuviikosta, kun tuntu että koko maailma romahtaa mun niskaan ja epäonnistun kaikessa. Kaikki meni päin helvettiä ja mä vaan tuijotin ikkunasta ohi menevää junaa miettien, että mä meen tonne alle kohta. Pystyn kuitenki toistaseks ajattelee järkevästi ja hillitsee itteni. En oo enää niin impulsiivinen ku vaikka puol vuotta sitten. Sillon pienenkin vastoinkäymisen tullessa eteen tartuin lähes poikkeuksetta terään. Enää mä en tee niin.

Mä oon mennyt hurjasti eteenpäin parantumisessa ja muutenkin siinä, että olisin taas ihminen joka eläis ihanaa elämää, eikä ramppais suljetulla ja viiltelis itteään, haaveilis kuolemasta ja yrittäis itsemurhaa ja leikkis syömisellä ja lääkkeillä... Mä alan olla jo lähellä sitä ihmistä, jokska mä haluan tulla. Edelleen mulla on pahoja tapoja, kuten se ajatuksissa ittensä rintaan puukottaminen, tai kaloreiden laskeminen, samoinku lääkkeitten milligrammojen laskeskelu tappavaan annokseen... Mut mä luulen, et näin tulee olemaan aina. Yritän vaan sopeutua siihen ajatukseen. Mut enää mä en päästä itteeni käymään siellä pohjalla, koska kestää tuhat kertaa kauemmin toipuu ku romahtaa.

mä en jaksa enää

Mä oon niin kuollut. Makaan kotona sängyllä ja en jaksa edes avata konetta joten kirjotan puhelimella... Näin tänään sitä poikaa koulusta. Ei se musta tykkää, kyllähän mä sen jo tiesin... Mut kuka tyhmä kuvitteli silti et tästä vois tulla jotain? Minä. Pidättelin koko ajan itkua sen jälkeen ku se sano valitut sanansa. Yritin vääntää naamalle jotain hymyn tapasta mut vaikeerta se oli. Mä vihaan itteäni. Se sano ettei mussa oo mitään vikaa, mut paskat. Mussa se kaikki vika on. Kuka musta nyt vois edes tykätä? Aaargh kivaa itsesäälissä pyöriskelyä mut niin se on. Mun mielessä kävi ajatuksia joita mun ei pitäny enää koskaan ajatella. Mä taisin hetken haluta kuolla. Ja viillellä nyt ainakin. Onneks en ollu kotona vaan kaupungilla.

Mä en saa sortua enää mihinkään tälläseen. Mulla on nyt uus elämä ja jos se poika ei halunnut mun elämään kuulua niin minkäs mä sille voin. Kaikkeni yritin ja täasä tulos. Mua suututtaa niin paljon. Miten oon voinut olla niin tyhmä ja typerä ja sinisilmänen? Ehkä mä tästä opin jotain. Älä ikinä rakastu.

Mut nyt mä oon kotona ja täytyy sinnitellä etten tee typeryyksiä. Mä en voi riskeerata kaikkea mitä mulla on nyt. Mun täytyy jaksaa elää. Ei saa menettää elämänhalua. Ei saa satuttaa itteään. Mä toivon että selviän tästä.