minä unen läpi vajoan

Siitä on kaks kuukautta kun oon tänne kirjottanut viimeks. Viime postaus oli ihan tajuttoman pitkä, tästä tuskin tulee yhtä pitkää ellen nyt innostu hirveesti kirjottamaan. Vuosi on ihan lopussa. Ja se tuntuu oudolta, koska vastahan oli kesä. Ja kevät. Syksy on mennyt ihan unessa, en oikein ymmärrä että aika vaan kuluu vaikka mä en liiku mihinkään. Vaikka makaisin viikon paikallani, se viikko kuluu silti vaikka mä en tekis sen eteen mitään.

Laskin että elokuun alusta vuoden loppuun mulla on ollut 92:na päivänä jotain tekemistä. Ja sillä ajanjaksolla on 152 päivää, joten oon ollut 60 päivää tänä syksynä tekemättä mitään. Kaks kuukautta vaan ollut ilman mitään aktiviteettia. En tietenkään yhteen putkeen kahta kuukautta, mut 60 päivää on kuitenki aika paljon päiviä viidestä kuukaudesta, jos ei tee niinä päivinä mitään muuta ku on tyyliin yökkäri päällä kotona.

Välillä unohdan että aika kuluu. Jos oon kokonaisen päivän tekemättä mitään, näkemättä yhtäkään ihmistä, niin tuntuu ku sitä päivää ei oliskaan. Vaikka se on ollut olemassa, ja se lasketaan kuluneeksi päiväksi. Ja se sekottaa mun ajantajua, kun tuntuu että joku päivä on jäänyt välistä, tai aika menee liian nopeesti. Ja siltikään se ei tunnu kuluvan yhtään, päivät vaan matelee.

Oon kyllästynyt siihen, että mun elämässä KAIKKI on niin ristiriidassa keskenään. Mun ajatukset, mielipiteet, toiveet, suunnitelmat, tunteet, myös kaverit ja sukulaiset, unelmat, menneisyys, muistot, muistikuvat - ihan kaikki on ristiriidassa keskenään. Mulla on tosi vähän asioita, mistä mulla olis vaan yks mielipide tai ajatus. Kaikki on ristiriitaista, kun toisaalta on jotain mieltä ja toisaalta taas jotain toista mieltä. Jonkun asian muistaa toisaalta yhdellä tapaa, mut toisaalta muistan sen kuitenkin erilailla. Oliko se yks asia hyvä juttu, vai oliks se toisaalta sittenkin huono. Tuntuko se järkevältä tehdä noin, vaikka toisaalta olisin halunnut tehdä eritavalla vaikka toisaalta tiesin että näin on parempi. Kun tavallaan haluaisin unohtaa kaiken, alottaa alusta, ja toisaalta haluisin palata menneisyyteen ja tehdä kaiken toisin, vaikka toisaalta en pysty tekemään kumpaakaan, joten ainut vaihtoehto on jatkaa vaan näin, vaikken tavallaan haluiskaan. Haluanko mä ens vuonna tehdä näin, vaikka toisaalta en halua, koska toisaalta haluan tehdä noin ja toisaalta en halua tehdä yhtään mitään. Toisaalta voin ihan hyvin ja toisaalta en oo lähelläkään hyvävointista. Tavallaan haluisin luovuttaa, mutta toisaalta siinä ei olis järkeä. Ymmärrätte varmaan pointin?

Tää ristiriitaisuus on levinnyt ihan järjettömiin mittasuhteisiin mun elämässä. Mä oon ihan sekasin, kun kaikki on niin hankalaa. En edes tiedä omia ajatuksiani, ku mun ajatuksillakin on kaks mielipidettä molempiin suuntiin, niin päätöksien tekeminen on hiton hankalaa, kun ei edes tiedä mitä kyseisestä asiasta ajattelee. Haluisin että tää loppuis. Haluisin jotain selkeyttä mun elämään. Haluisin olla vaan yhtä mieltä per asia, eikä niin et kaikelle on kaks mielipidettä, joista kumpikaan ei oo varsinaisesti merkityksellisempi, koska ne on yleensä täysin vastakohtia, ja siks ihan ristiriidassa. En vaan tiiä miten tän sais loppumaan.

Viime postauksen jälkeen mun ajatukset sen miehen suhteen on vähän rauhottuneet. Paitsi tän kuun aikana ne on taas nostanu toista jalkaansa haudasta, ja tajusin että oon vaan haudannut mun tunteet elävältä käsittelemättä niitä ollenkaan. En tiedä sen miehen elämäntilanteesta enää mitään, kun ei olla juteltu puoleen vuoteen. Saattaa olla, et se on jo unohtanut mut ja seurustelee onnellisesti jonkun toisen kanssa. Mut mä en kykene edes saamaan sitä miestä pois mun mielestä. Viime postauksen aikoihin kirjotin sille miehelle kirjeen, jossa selitin kaiken ihan perinpohjin. Tein oman blogin sitä varten ja se kirje on yks postaus. Se kirje hautui mun mielessä pari kuukautta, kunnes eilen yöllä sain päähänpiston lähettää sille miehelle sen blogin osoitteen kortissa. Nyt se kortti on matkalla sen miehen luo, ja se saa sen huomenna tai ylihuomenna.

En tiedä lukeeko se sitä korttia edes, vaikka itse kortissa ei juurikaan tekstiä edes ole. Mut kun se huomaa mun nimen kortissa, niin varmaan heittää roskiin. Toivon silti, että se kävis lukemassa sen kirjeen sieltä blogista, koska mun on pakko saada jonkunlainen mielenrauha tän asian suhteen. Olin kesällä ihan järkyttävän ilkeä ja kammottava niissä mun viesteissä mitä laitoin sille tunnemyrskyn vallassa eräänä yönä. Haluun pyytää siltä anteeks ja toivon, ettei se ajattelis musta niin pahalla, jos se tietäis mistä se mun käytös johtui. En oleta, että vaikka se lukiskin sen kirjeen, että tyyliin palattais yhteen tai mitään, koska tää välimatkakin estää sen jo aika tehokkaasti. Mun vaan täytyy saada mielenrauha siitä, että tää asia olis käsitelty loppuun asti, eikä kummallekkaan jäis mitään kaunoja toista kohtaan.

Mä oon miettinyt kesän, syksyn ja talven aikana paljon ihan vaan sitä, että haluisin jonkun parisuhteen. Tai siis en vaan "jotain parisuhdetta", vaan sellasen joka on onnellinen ja normaali, tasapainoinen ja muutenkin kestävä. Varmaan jokainen ihminen toivoo, että olis joku joka rakastaa sua, ja jonka kanssa vois olla yhdessä. Mulla se on vaan keskivertoa hankalampaa... En pystyis nyt parisuhteeseen kenenkään kanssa, koska mulla on vielä niin paljon tunteita sitä miestä kohtaan jäljellä. En mä pystyis ihastumaan keneenkään toiseen, koska rakastan sitä miestä edelleen. Muutenkin keväästä jäi jonkinasteisia epämiellyttäviä kokemuksia, joten uudessa suhteessa ainakin jossain vaiheessa tulis vastaan samat asiat ja tilanteet, joissa haluan toimia eri tavalla, mut vielä en pystyis edes kuvittelemaan kohtaavani niitä asioita jonkun toisen kanssa. Ylipäätään luottamus, rehellisyys, avoimuus ja toisen ymmärtäminen on erittäin suuressa roolissa tulevaisuudessa. Ja kun mä tiedän nyt kantapään kautta opittuna, miten asiat ei toimi, tiedän ne sudenkuopat mihin helposti astuu, ja tiedän mitä käy kun totuus paljastuu tavalla tai toisella. Niin haluan välttää kaikki ne virheet, mitä keväällä siinä suhteessa kävi.

En tiedä miten tää "tulevaisuuden parisuhde" vois olla tasapainosempi, jos mun oma elämä ei oo sitä ensin. Ja mä en tiedä myöskään miten saan oman elämäni jonkin sortin tasapainoon, koska kuten aikasemmin kirjotin, kaikki on niin ristiriitaista, ettei tässä voi mistään tasapainosta puhua vielä pitkään aikaan. Tiedän, että tässä voinnissa ja tässä vaiheessa parantumista en vaan kykene mihinkään parisuhteeseen. Ainakaan se ei ois normaalia nähnytkään, jos pystyisin. En tiiä miten pystyisin luottamaan siihen toiseen? Mistä tiedän, ettei se salaa jotain, miten voisin selvittää kaiken, ettei tuu sitten mitään järkyttäviä pommeja myöhemmin, jotka tuhoaa lopulta kaiken? Miten voisin ite olla tarpeeks avoin, ja kertomaan mun menneisyydestä, koska se valitettavasti vaikuttaa hyvin paljon nykyisyyteenkin? Haluisin olla onnellinen. Haluisin, että joku rakastais mua ja että mä rakastaisin sitä yhtä paljon.

Tuntuu, et se on epärealistinen toive. Eihän semmosta tapahdu ku jossain elokuvissa tai lasten prinsessa-saduissa. Ongelma on siinä, että mä en usko mihinkään aitoon rakkauteen. Haluisin uskoa, mut minkäs teet kun en usko. Mä en usko, että ketkään kaks ihmistä vois olla onnellisesti yhdessä kymmeniä vuosia vielä kiikkustuolissakin. Jotenki jo vuoden parisuhdekin tuntuu abstraktilta, onks sellasta edes olemassa? Mä haluisin perheen, lapsia ja yhteisen tulevaisuuden. Mut en usko semmoseen. Mä en halua edes naimisiin, koska miks turhaan mennä naimisiin, jos kuitenkin eroaa vielä jossain vaiheessa. Ei mikään liitto tai parisuhde kestä kuitenkaan. Toinen pettää, toinen kuolee, tulee riitoja, toisesta tulee väkivaltainen, unelmat ei ookkaan yhteisiä, huomataan et halutaankin eri asioita, toinen kyllästyy ja jättää, toinen rakastuu uuteen ihmiseen, tunteet vaan hiipuu hiljaa pois, tulee joku iso kriisi josta ei selvitäkään... Mä en vaan usko, et mikään parisuhde kestää.

Mut haluisin olla edes hetken onnellinen. Vaikka vuoden tai kaks. En mä oletakkaan, että se kestäis kymmentä vuotta, saati loppuelämää. Edes hetken. Mä haluisin silti niitä lapsia. Mut musta olis melkein helpompaa olla yksinhuoltaja. Ei siinä olis mitään ihmeellistä, mun mielestä se on paljon yksinkertasempaa. Mä en edes haluais välttämättä mitään isää lapsen elämään. En mä pystyis luottamaan keneenkään ihmiseen niin paljon, että antaisin mun lapsen sen vastuulle. Mun olis pakko olla koko ajan läsnä, en uskaltais antaa lapsen olla kahdestaan kenenkään toisen ihmisen kanssa hetkeäkään, vaikka se ois lapsen oma isä tai mun oma ystävä. Mut tältä se tuntuu nyt, en mä tiedä mikä tilanne ois sitten kun oikeesti pitäis miettii tämmösiä asioita.

Ja missä mä edes tapaisin ihmisen, jonka kanssa haluisin parisuhteen? Toisaalta tää mieskin vaan sattumalta törmäs muhun kadulla, et perjaatteessa ei sitä voi tietää missä sen unelmien rakkaansa tapaa. Mut en käy missään baareissa enkä harrastuksissa. Koulusta tuskin ketään löytyy. En käy pahemmin kavereitten juhlissa, mulla ei oo ketään sellasia kavereita, joitten kautta tutustuisin uusiin ihmisiin. En luota Tinderiinkään, enkä tapaa ketään uusia ihmisiä muutenku ohimennen kadulla, mut ei niihin siinä ohi kävellessä paljon ehdi tutustumaan. Kaupan kassalla tuntemattomille saattaa jopa muutaman sanan sanoakin, mut ei sieltäkään mitään uusia tuttuja löydä. Mun pitäis jotenkin tutustua uusiin ihmisiin. Mut en tiedä miten.

Ja vaikka tutustuisinkin, ja vaikka kiinnostuisin jostain ihmisestä, niin miten ihmeessä kukaan kiinnostuis musta? Oon äärettömän surkea tekemään keneenkään vaikutusta, ja ensivaikutelma musta antaa lähes aina täysin virheellisen käsityksen siitä kuka ja millanen mä oikeesti oon. Mussa ei varsinaisesti oo mitään kiinnostavaa, ellei satu opiskelemaan psykologiaa, jolloin ois varmaan ihan mielenkiintosta tutkia mun mieltä. Mut yleisellä tasolla, maailmasta löytyy paljon mielenkiintosempia ihmisiä kuin minä, ja sellasia joitten kaa on huomattavasti yksinkertasempaa elää ja olla yhdessä. Mä en oo helpoimmasta päästä, ja tiedän sen itekkin. En mäkään haluais ehdoin tahdoin parisuhteeseen jonkun ihmisen kanssa, jolla on tällänen menneisyys ja paljon käsittelemättömiä asioita, jonka persoonallisuus ei oo vakaimmalla pohjalla ja joka ei aina oikein itekkään ymmärrä itteään.

Oon vaan tullut siihen tulokseen, et joko elän loppuelämäni yksin, tai sit oon jossain epänormaalissa parisuhteessa, joka ei välttämättä oo edes mikään suhde, koska niin on helpompaa. Mut mitään onnellista rakkaustarinaa mun elämänkertaan tuskin käsikirjoitetaan. Koska mä en pysty siihen, en pysty täyttämään kenenkään toiveita ja odotuksia, se toinen olis vaan onneton mun kanssa. Enkä mäkään tulis onnelliseks siitä. Mut aina saa silti haaveilla, saa toivoa, mut kaikki haaveet ei vaan aina toteudu.

Ja mun ei pitänyt kirjottaa tästä pitkää postausta, vai miten se oli? Oli sittenkin enemmän asiaa, kuin mitä aluks ajattelin. Mut tekee hyvää kirjottaa tänne, kun instaan ei voi kirjottaa kuin lyhyitä pätkiä, enkä osaa ilmaista asiaani niin lyhyessä muodossa tiivistettynä. Onneks on tää blogi.

mä tiiän et tein niin väärin kun susta irti päästin

Mä oon hirveä ihminen. Vaikka en valehtele, kaikki mitä sanon on jollain tapaa silti valetta. Näin tänään kaveria ja juteltiin monta tuntia ihmisistä ja elämän vaikeuksista. Mä osaan kyllä sujuvasti keskustella aiheesta, että mitä ihmisten pitäis tehdä toisin jos on vaikka masentunut. Mitkä asiat auttaa ja mitkä ei. Musta tuntuu, et mulla on liikaakin kokemusta aiheesta, oon niin monet kerrat vajonnut pohjalle, päässyt takasin pinnalle, horjahtanut reunan yli takasin sinne mistä tulin, hetken vetäny happea pinnan yläpuolella ja joku taas kiskasee mut takas syvyyksiin. Tiedän kyllä, miten pitäis toimia ja mikä on ennenkin auttanut, jos masentaa ja ei oo elämänhalua. Mut oon menettänyt uskoni siihen, että se hyvä olo ois pysyvää. Kertaakaan se ei oo kestäny edes puolta vuotta sen jälkeen, ku ensimmäisen kerran tunsin oloni masentuneeks. Saattaa olla muutaman kuukauden mittasia tosi hyviä jaksoja, mut sit taas palataan vanhaan. Aina.

Mun kaveri sai ehkä käsityksen, että mulla menee loistavasti ja oon selvinny vaikeuksista, eikä mulla oo enää sellasia ongelmia. Kuka tahansa siitä keskustelusta sais sellasen käsityksen, et mulla menis tosi hyvin nykyään. Mutta meneekö? Toinen kaveri huolestu musta pahan kerran eilen, ja se ei saanu edes unta viime yönä. Se kysy multa suoraan, suunnittelenko itteni tappamista ja pitäiskö sen reagoida siihen jotenkin, jos se juttu mistä se huolestu, oli ennakkovaroitus tulevasta. En oo varmaan eläissäni kirjottanu facessa niin pitkää viestiä, mut selitin sille perinpohjasesti, miten asia on. Lyhyesti sanottuna, mitä todennäkösimmin en pystyis edes tappamaan itteeni tällä hetkellä, vaikka kuinka sitä haluaisin.

Se ei kuitenkaan ollut valhe. En mä pystyis itteeni tappamaan. En oo psykoottinen vaan täysissä järjissäni. Siihen tarvitaan joku niin sekava mielentila, ettei pysty ajattelemaan järkevästi. Ei näin tervejärkisenä voi itteään tappaa. En mä ainakaan pystyis siihen. Mut mietin silti kuolemaa, tyyliin joka päivä. Ei varmaan oo päivää, millon se ei kävis mielessä. Mut ne ajatukset ei etene suunnitelmaks, ne on ajatuksia. Eli en suunnittele kuolemista, ajattelen vaan. Välillä toivon, että olisin sekasin, niin sekasin että pystyisin tekemään itelleni niin.

Mietin paljon viime postauksen jälkeen niitä ihmisiä, kenestä siinä puhuin. Eniten viimeisintä, sitä miestä johon tutustuin tän vuoden alussa. Oon lukenut mun päiväkirjamerkintöjä häneen liittyen, oon yrittäny muistaa kaiken. Näin jälkikäteen mietittynä, siinä jutussa oli paljon epäkohtia ja asioita, jotka ois pidemmän päälle saattanu tuottaa valtavia vaikeuksia. Se ei ollu mikään suunniteltu juttu, että tutustun siihen just sillä hetkellä. Itehän se tuli mulle juttelemaan randomisti kadulla, ja siitä se kaikki lähti. Kunpa se ois tapahtunut vaikka vuotta myöhemmin, miks kaiken piti tapahtua sillon, kun mä en ole vielä valmis sellaseen? Mä en suostu myöntämään itelleni ikinä siinä hetkessä, että en oo johonkin valmis. Pakotan itteni tekee asioita, vaikka tiiän ettei siitä seuraa hyvää. En mä ollut valmis mihinkään vakavaan suhteeseen tai suhteeseen edes ylipäätään. En vaan halunnut pilata kaikkea, kun kerrankin joku välitti musta. Halusin uskoa, että totun siihen ajan kanssa, ettei se oo enää muutaman kuukauden päästä niin kamalaa.

Vaikka meiän juttu alko ihan ku elokuvissa, se ei edenny sillä tavalla, että se olis ikinä tullut kestämään. Varsinkaan jos toinen osapuoli on näin epävakaa ku minä ja traumojen käsittely on pahasti kesken. En mä voi sanoa, että se olis ollut vaan sen vika että tää ei toiminu. Yhtälailla mun ois pitäny sanoa, että pitäis varmaan vähän hidastaa. Ei se voinu tietää, etten oo ihan ehjä. Vaikka sitte myöhemmin siitä puhuttiin ja kerroin sille kyllä jotain menneisyydestä, se oli vähän myöhästä jo. Enkä mä syytä sitä, että toinen ihminen ei tajua miten pahat jäljet ihmiseen voi jäädä hyväkskäytöstä. Ei sitä voi samanlailla tajutakkaan, ellei oo ite kokenut vastaavaa. Se ei tajunnut riittävästi, se ymmärs sen verran mitä kykeni ja mun vastuulla olis ollut tehdä asia sille riittävän selväks, että tähän käsittelyyn ei nyt ihan yks tai kaks päivää riitä. Siihen voi mennä vielä vuosia.

Enkä mä voi keltään vaatia, että jonkun toisen pitäis elää sen mukaan, mihin mä pystyn. Ihmiset haluu suhteelta erilaisia asioita, jollekkin riittää et nähdään kerran parissa viikossa ja toinen haluaa tyyliin samantien muuttaa yhteen. Joku haluaa edetä hitaasti ja toinen menee samantien asiaan. Joku haluaa ensin tutustua kunnolla, samaan aikaan kun joku toinen jo suunnittelee viikon päästä tutustumisesta häitä ja yhteistä loppuelämää. Mun elämäntilanne on nyt ja sillon alkuvuodesta oli myös, sellanen, etten pysty ehkä ihan samanlaiseen suhteeseen kun joku toinen. Mun täytyy edetä hitaasti, oikeesti tutustua siihen ihmiseen ja tietää sen lempiväri ja inhokkiruuat ennenku miettii edes mitään vakavempaa. Mun täytyy tietää, mitä se haluaa musta ja välittääkö se oikeesti.

Tän miehen kanssa siihen lempivärin kysymiseen ei nyt varsinaisesti ollut aikaa. Tottakai meiän käytännön elämäntilanteet oli myös ihan erilaiset. Se on mua 10 vuotta vanhempi, sillä on oma koti ja vakituinen työpaikka, auto ja muutenkin se tietää kuka se on ja mitä elämältään haluaa. Mä oon kuitenkin "vasta" 21-vuotias, on mullakin oma koti, muttei työpaikkaa tai saati edes koulutusta millekkään alalle, ei edes ajokorttia, eikä aavistustakaan kuka mä oon tai mitä haluan elämässäni tehdä. Vaikka mielenkiinnon kohteet täsmäis, esim musiikkimaku tai vaikka lempiruuat, harrastukset tai olis samanlainen huumorintaju, se ei riitä. Jos toinen elää jo omaa elämää ja toisella on kaikki vielä ihan hakusessa, ei se ihan toimi jos pitäis miettiä yhteistä tulevaisuutta.

Mulle se ei sinänsä oo ongelma, että sillä on noin vakaa tilanne elämässä. Mut sille tää mun elämäntilanne luulis olevan ongelma, jos miettii omalla kohdalla jos roolit ois toisinpäin. Mikään mussa ei näyttäny olevan sille ongelma millään tasolla. Vaikka oon sitä 10 vuotta nuorempi, kouluttamaton, työtön, ja muutenkin aika hukassa vielä identiteettini kanssa, ni jos mikään noistakaan ei ollut sille ongelma, mua ainakin henkilökohtasesti olis haitannut pieni kielimuuri, jos roolit olis taas toisinpäin. Lähtökohtasesti se pysty kommunikoimaan mun kanssa äidinkielellään, jolloin sen on helpompaa ilmasta itteään oikeilla vivahteilla ja sanavalinnoilla. Mulle meiän käyttämä kieli ei oo äidinkieli, mulle olis helpompi puhua ihan vaan suomea, mut tää mies osas vaan muutaman sanan suomea, joten sillä kielitaidolla ei kauheesti olis keskusteltu. Mä kuitenki ymmärsin aina mistä puhutaan, mut oma puheentuottaminen oli jossain määrin vajaata, koska en tienny jokaikistä sanaa sillä kielellä, mitä olisin joissain tilanteissa tarvinnu. Saatoin myös ilmasta asiani hölmösti, ja tulla helposti väärinymmärretyks. Mut ei sekään tuntunu haittaavan sitä yhtään.

Tästä kaikesta oon vaan tullut yhteen johtopäätökseen. Siihen mitä epäilin jo sillon aika pian meiän tavattua, mut hautasin sen ajatuksen, koska en tahtonu olevan totta. Jos miettii yleisesti tätä tilannetta, mitä kolmekymppinen mies haluais itteään 10 vuotta nuoremmasta, parikymppisestä naisesta? Niin, varmaan teillekkin tulee vaan yks juttu mieleen. Ja jos se ei saa sitä mitä toivoo, mitä se tekee? Aivan, jättää sen naisen ja ettii paremman. Luulen, että tolla kaavalla mentiin tässäkin jutussa.

Pahinta ei ehkä oo edes se, että jos asia oikeesti oli noin, mitä luulen. Pahinta on se, että mä aluks ihastuin siihen tosi varovasti, mut pian huomasin olevani jo umpirakastunut. En halunnu myöntää sitä, koska ajattelin että se on vaan joku monsteri, hirviö ja paha ihminen. Eikä mulla ollut aavistustakaan mitä oisin tehnyt asialle. Kyselin kavereilta mitä ne tekis tälläsessä tilanteessa. Neuvoja tuli suuntaan ja toiseen, ja heittäydyin niitten hysteerisimpien neuvojen luomaan paniikkiin. Ja niin mä onnistuin pilaamaan ihan kaiken. Pilasin kaiken, koska ihastuin ja sillon on vaikee toimia järkevästi.

Mä en tiedä vieläkään, mitä se ihminen musta oikeesti halus. Se voi olla, että se oli ihan vilpitön ja hyvä ihminen, joka ihastu muhun aidosti ja halus viettää mun kanssa aikaa. Tai sitten se oli vaan joku säälittävä luuseri joka ei saa seuraa omanikäsistään. En tiedä. Mut vaikka musta tuntuu, että tää juttu ois oikeesti voinut onnistua, ni se ei ois ollu varmaa. Lähtökohdat ei varmastikkaan ollut parhaat mahdolliset, mut on sitä varmaan huonommistakin tilanteista huolimatta saatu aikaan onnistuneita parisuhteita. Tavallaan tän loppuminen oli sen syytä, se jätti leikin kesken. Mut yhtälailla se oli mun syytä, koska ydinongelma oli mussa. Mun menneisyys vaikutti liikaa, ja koska se ei ymmärtänyt sitä, niin se päätti luovuttaa. Mun takia tää meni näin. Jos mä olisin normaali ihminen, tai olisin vittu onnistunut tässä näitten kuuden hoitovuoden aikana käsittelemään vanhat traumat siihen muotoon, että pystyn elämään niitten kanssa, ni mitään ongelmaa ei olis ollut.

Mä yritin. Yritin niin paljon ja ylitin itteni miljoona kertaa, vaikka se oli tosi vaikeeta ja ahdistavaa. En mä väitä, etteikö se mies ois yrittänyt yhtään. Varmasti se yritti ymmärtää mua, mut en yhtään ihmettele ettei se halunnut tulevaisuutta mun kanssa, koska mun ongelmat on valitettavasti osa mun arkea. Mä ylitin itteni jo siinä, että menin tapaamaan vierasta miestä, johon sattumalta törmäsin kadulla pari päivää aikasemmin. Mä ylitin itteni hurjasti siinä, että kerroin sille itestäni, vaikka ei oltu tunnettu kauaa ja se ois ollu voinu olla vaikka kuka hullu psykopaatti. Mä luotin siihen niin paljon ku pystyin. Sekin oli saavutus, että kun se otti kävelyllä mua kädestä kiinni, annoin sen pitää kättä siinä. Puhumattakaan kaikesta muusta. Osittain tein noita asioita, koska tilanne oli tietyllä tapaa painostava ja tuli vaan tunne, et "normaalit ihmiset tekee näin ja se kuuluu asiaan". En halunnu olla epänormaali.

Halusin olla tavallinen. Halusin olla sitä mitä se multa odottaa ja toivoo. Tein niin paljon sen eteen, että pystyisin edes jotenkin täyttämään sen odotukset. Valitettavasti se ei riittänyt, vaikka yritin kaikkeni. Te varmaan mietitte, mikä hitto siinä on niin vaikeaa, mut mulle se vaan on. En luota miehiin, en vieraisiin enkä aina tuttuihinkaan. En halua että ne koskee muhun, edes kättelee, en halua että ne katsoo mua silmiin tai sanoo mulle jotain kivaa, koska mistä mä tiedän mikä niitten tarkotusperä siinä asiassa on. Entä jos ne on kaikki pahoja, entä jos kaikki haluaa vaan satuttaa, entä jos ne on kaikki salaliitossa keskenään ja tuntee toisensa ja yhdessä suunnittelee mun satuttamista? En mä voi tietää enää mitä kukakin musta haluaa, koska ennenkään kukaan ei oo halunnut musta mitään hyvää. Ketään miestä ei oo kiinnostanut mun tunteet ja oon oppinut, ettei miehiin kannata luottaa. Siitä ei oo koskaan seurannut mitään hyvää. Miten mä voisin yhtäkkiä vaan muuttaa koko mun ajatusmaailman, ja uskoa siihen, et "hei tää on varmaan sittenkin ihan hyvä tyyppi ja taitaa oikeesti tykätä musta sellasena ku oon".

Ajoittain tuli sen kanssa tunne, että sillä on mielessä vaan yks asia, mut loppujen lopuks ei se pelkästään sitä ollut. Sitä kiinnosti mistä musiikista tykkään ja halus kuunnella sitä Spotifystä mun kanssa vaikkei ite ymmärtäny sanaakaan mistä siinä edes laulettiin, se halus näyttää mulle kauniita puistoja ja vedenrantoja ja vei mut sinne kävelylle. Se oli huolissaan musta, kun en syönyt päiväkausiin, mä en koskaan syönyt koko keväänä sen nähden yhtään mitään. Hullua ajatella, ettei se oo koskaan nähnyt kun mä syön. Vaikka vietettiin kokonaisia päiviä yhessä, useita tunteja niin et siin ois normaali ihminen jo alkanut tuntemaan nälkää. Se ei myöskään nähnyt mun juovan mitään, ainoostaan kerran meinasin tukehtua yskäkohtaukseen ni oli pakko pyytää sen vesipullosta huikka. Se ihmetteli arpia mun kehossa ja kysy miks oon ollut niin surullinen. Olin kertonu sille, että oon joskus soittanu kitaraa, niin se nosti oman kitaransa mun syliin ja käski soittaa, vaikka vastustelin sanomalla etten edes osaa enää. Se halus että opetan sille suomea ja kyseli jatkuvasti, "mikä tää on suomeks?" ja toisteli aina niitä hassulta kuulostavia sanoja mun perässä. Kierreltiin kirpputoreilla ja juteltiin ihan kaikesta.

Tuntuu naurettavalta, että kuitenkin mun menneisyyden vaikutus nykyhetkeen oli liian suuri haaste, vaikka meillä oli noin paljon muutakin ja tota äsken kirjottamaani lukiessa tuntuu, et jos kyse ois jostain ulkopuolisesta ni väittäisin vakaasti, että jos ihminen tekee myös tollasia asioita ja välittää ja on huolissaan, ni se on ihan tosissaan eikä halua siltä suhteelta vaan yhtä asiaa. Mutta miks hitossa mä en tajunnut sitä sillon? Ei sitä ois saanut tekemättömäks, mitä oli jo tapahtunut, mut jatkossa olis voinu ottaa vähä rauhallisemmin. Kestää vielä varmasti vuosia, että pääsen traumojen käsittelyssä sille tasolle, että ne ei enää haittaa mun elämää ja ihmissuhteita. Mut uskon, et jos oltais edetty tarpeeks hitaasti alusta asti, oisin ehkä pystyny tietyllä tapaa käsittelee niitä asioita sitä mukaa, mitä tarve vaatii. Eikä silleen, et yhessä yössä pitäis käsitellä loppuun asti kaikki pahat asiat mitä on tapahtunut nuorempana. Tai varsinkaan niin, että joudun ylittää omat rajani jo ihan alussa, ja sit jälkikäteen käsitellä niitä tunteita ja muistoja mitä nousee menneisyydestä.

Jo niinku ekalla kerralla ku nähtiin, halattiin. Tokalla tapaamisella se otti mua kädestä kiinni ja halattiin monta kertaa. Noi ei vielä hirveetä ahdistusta aiheuttanu, vaikka ahdisti kuitenkin jo sillon. Kuitenki jo seuraavalla tapaamisella me suudeltiin. Oltiin tunnettu tosi vähän aikaa, ei edes viikkoa! Ja mulle henkilökohtasesti suuteleminen on tosi iso juttu, vaikka joillekkin se on ehkä ihan pikkujuttu missä ei oo mitään pahaa. Siinä vaiheessa ku rajat kerran ylittyy ja ahdistus valtaa, jotenki sitä vaan lamaantuu ja antaa sen tapahtua kerrasta toiseen. Ja siinä tilanteessa ei vaan voi tehdä asialle mitään, koska tuntuu ettei oo edes läsnä ja näkee sen tilanteen ittensä ulkopuolelta, ihan ku kaikki tapahtuis jollekkin toiselle. Kaikki tuntuu ihan unelta, ihan ku oikeesti vaan nukkuis ja näkis unta. Mut kaikki on kuitenkin totta ja tapahtuu siinä hetkessä just sulle. Kun sä palaat takasin todellisuuteen, sitä vaan miettii et mitä oikein tapahtu ja ei oikein muista kunnolla, kaikki tuntuu niin epätodelliselta ja siltä ku se olis ollu vaan pelkkää unta.

Sitä tilannetta ei oma psyyke ehkä kestä, se on vaan liian ahdistavaa ja ihminen suojelee itteään noin, vaikka mä en tajua mitä vitun suojelua se on, jos jälkeenpäin olo on aivan hirveä, koska ei tehnyt asialle mitään sillonku oli vielä mahdollisuus. Kun tiedostaa kyllä, ettei oo johonkin valmis, niiku vaikka mulla se raja meni aikalailla tossa suutelussa, ja silti vaan tekee niin! Mut ei siinä sinänsä oo mitään pahaa, jos kaks ihmistä tykkää toisistaan niin miksei en sais suudella? Se on vaan eriasia, jos toinen haluais odottaa ja toiselle se on itsestäänselvää, että näin tehdään. Mä en oo perusluonteeltani yleensäkään ihminen, joka laittaa vastaan tai esittää eriäviä mielipiteitä mistä tahansa asiasta. En haluu tuottaa pettymystä, en halua että muhun petytään.

Haluan riittää sellasena ku oon, haluaisin että se myös riittäis jollekkin. Mul on vaan niin suuri tarve olla täydellinen ja toteuttaa jonkun ihmisen kaikki unelmat ja olla sellanen kuin se toinen toivoo mun olevan. Tavallaan se on helpompaa olla sellanen ku joku muu toivoo, jos ei itse edes kunnolla tiedä mitä ite haluais olla tai tehdä. Tekee vaan niinku toinen haluaa sun tekevän, sittenhän kaikki on onnellisia? Mut jos mä en pysty täyttämään jonkun toiveita, jos en vaan pysty... Sillon musta tuntuu että oon yks kävelevä pettymys, oon vihanen itelleni ja myös se toinen on pettynyt. Kukaan ei nauti sellasesta tilanteesta. Mut mitä siinä tilanteessa voi muka tehdä? Jos mä en kertakaikkiaan pysty parempaan, ja se mihin pystyn ei riitä sille toiselle, eikä se ymmärrä tarpeeks mun syitä siihen miksen pysty, ni ei siinä tilanteessa oo kauheesti vaihtoehtoja.

En mä oo varsinaisesti vihanen sille miehelle siitä, ettei se jaksanut yrittää mun kanssa kauempaa. Olin varmasti tosi vaikee ihminen ymmärtää, ja käyttäydyin typerästi. Rehellisesti sanottuna, en olis itekkään kyllä katellut keltään vastaavanlaista käytöstä, miten ite käyttäydyin sitä kohtaan. Ensimmäinen kriisi sillon 10 päivän tuntemisen jälkeen oli vielä suhteellisen ymmärrettävää reagointia. Se tilanne oli mulle täysin uus, en ollu koskaan joutunu tekemään sellasta päätöstä ja päädyinkin tekemään jotain mitä kadun suunnattomasti. Lisäks siinä samalla selvis mulle yks pikkujuttu siitä miehestä, mikä oli aluks tosi shokki mulle, mut rauhotuin siitä aika pian ja selitin asian sille miehelle, miks reagoin näin. Sillon olin aika dramaattinen ja pistin välit poikki kuultuani tän "pikkujutun". Sillä hetkellä tuntu, etten pysty ikinä enää edes näkemään koko ihmistä. Mutta tosiaan rauhotuin pian ja mietin sitä asiaa käytännössä, ei se muuta mitään. Se on siitä jutusta huolimatta se sama ihminen ku siihenki asti oli ollu. Kaikki jatku ihan normaalisti meiän välillä.

Sit mun töissä oli kaks viikkoa sellanen tilanne, etten pystynyt näkemään sitä miestä sinä aikana. Se ymmärs asian harvinaisen väärin, koska siitä tuntu etten halua nähdä ja työt on tekosyy, mut oikeesti tilanne oli se et olin melkein kirjaimellisesti 24/7 töissä, mulla oli kaveri yökylässä suurimman osan siitä ajasta ja mun päivät oli todella täynnä ohjelmaa. Ei olis ollu edes kohteliasta sanoo sille mun kaverille, et hengaa yksinäs pari tuntii tääl vieraassa kaupungissa mihin se oli kuitenki tullu mun takia kyläilemään. Sit sen jälkeen ku töissä tilanne normalisoitui, ni nähtiin parin päivän päästä. Mä luulin, et kaikki olis fine meiän välillä koska se vaikutti ihan normaalilta eikä mikään viitannu siihen, et se ei haluis enää tavata. Tehtiin niitä samoja juttuja mitä yleensäkin tehtiin, juteltiin ja käytiin kävelyllä. Se tuli ihan puskista, kun se sano, ettei voida jatkaa enää näin. En meinannu aluks edes tajuta, et se nyt ihan tosissaan tarkottaa, ettei voida enää nähdä.

Mä olin sinä päivänä sen kanssa ollu ekaa kertaa oikeesti aika rentoutunu ja rauhallinen. En ollu koko ajan varuillani ja uskalsin jo vähän heittäytyä ja nauraa, puhua pälpätin itekkin kaikkea. Sen kanssa oleminen tuntu ekaa kertaa tosi hyvältä ja kivalta ja ihan normaalilta. Mua ei pelottanut tai ahdistanut. Olin luottavainen sitä kohtaan ja oma itteni, en yrittäny edes suuremmin miellyttää tekemisilläni sitä, sanoin mitä mietin ja oikeesti mulla oli tosi hauskaa, ku sain olla ihan rennosti. Mä olin täysin siinä uskossa, et tästä eteenpäin tää on paljon helpompaa jatkossakin ja musta tuntu, että oon ihmisen kanssa kenestä tykkään todella paljon ja joka myös tykkää musta. Mut olin täysin väärässä.

Se vaan muuttuu yhtäkkiä etäiseks, vähän kylmäks. Ehdin jo miettiä, et sanoinko jotain outoa vai mitä tein väärin. Se nousee ylös sohvalta ja jää seisomaan oviaukkoon. Sitten se sanoo ne sanat, ettei voida jatkaa enää näin. Nousen kanssa ylös ja meen sen luo. En vaan käsitä. Mietin miten voin vielä pelastaa tän tilanteen. Mitkä sanat mun pitää sanoa, että se haluaa vielä yrittää. Oon ihan hiljaa, pelkään että sanon jotain tosi väärää ja sitten kaikki on ainakin pilalla. Se sano tavallaan menettäneensä mielenkiintonsa muhun, koska oli se "välit poikki"-tilanne sillon heti alussa ja sit se kahden viikon tauko mun töitten takia. Se kysyy mitä mä ajattelen, mutten vastaa mitään kunnollista. "En mä mitään ajattele", niin varmaan. Päässä on miljardi ajatusta. Se toistaa kysymyksen hetken päästä ja sit vastaan, että oon ollut niin monta vuotta tosi surullinen, nyt vasta tuntuu että oon onnellinen ja haluan elää. Se tajus kaiken ihan väärin ja mä en jaksa enää oikaista. Tiesin jo sillon, et peli on menetetty eikä mun tekemisillä tai sanomisilla oo enää mitään merkitystä.

Se hymyilee mulle, samalla ku mä pidättelen itkua. En todellakaan anna itelleni lupaa itkeä. Se huomaa sen ja halaa mua. Mua on halattu miljoonat kerrat, monet ihmiset ja eri syistä. Me oltiin halattu kymmeniä kertoja aikasemminki, mut tää halaus oli erilainen. Ehkä paras halaus surullisella tavalla ikinä. Kenenkään halauksessa ei oo koskaan ollu niin paljon tunnetta. Se halas mua tosi tiukasti ja tosi pitkään, ja mä olin niin surullinen. Mietin, että tää on viimenen kerta kun me koskaan enää halataan sen kanssa. Oisin voinu vaan jäädä siihen ikuisiks ajoiks. Sit mun on vaan aika lähteä, mut mun kaveri soittaa mulle turhasta asiasta just ku oon laittamassa kenkiä jalkaan. En tienny oliks se tärkeetä, joten me hyvästeltiin nopeesti ja se toivotti mulle kaikkea hyvää ja käski pitää itestäni huolta, astuin rappukäytävään ja vastasin siihen puheluun, samalla ku sen ovi menee kiinni ja nään sen viimesen kerran. Sitku sen mun kaverin asia ei ollu edes mikään tärkeä, se vaan ilmotti yhestä asiasta minkä ois voinu viestilläkin kertoa, ni mua vaan suututti tosi paljon. Lähin sen miehen luota tosi kiireellä ja oisin halunnu sanoa sille kanssa hyvästit, mut mä vaan lähdin ja vastasin turhaan puheluun.

Kun tosta päivästä oli kulunu melkeinpä pari kuukautta, en vaan enää kestänyt mun ikävää. Se mies oli joka ikinen päivä mun mielessä lähes koko ajan, se alko jo häiritsemään mun työntekoa ku en pystyny keskittymään mihinkään. Myös vointi lähti alamäkeen ku olin vaan surullinen ja niin saakelin pettynyt itteeni. Otin yhteyttä siihen mieheen ja sehän meni tosi hienosti, ku halusin vaan kuolla sen keskustelun jälkeen. Juteltiin pitkiä viestejä, ja sain sanottua kyllä kaiken mitä olin halunnutkin sanoa, mut sanoin paljon muutakin kaikenlaista mitä ei ois missään nimessä pitänyt sanoa. Maailman raukkamaisinta eron aikana on uhkailla itsemurhalla, tyyliin "jos et ota mua takas ni tapan itteni". Alussa olin ihan asiallinen, kerroin mun ajatuksia ja tunteita, mut jotenki sen vastaukset oli täynnä sanoja mitä en ois halunnut kuulla, ni mun päässä vaan naksahti ja päätin että ilman sitä miestä en aio elää. Senhän mä sitten sille erittäin hienovaraisesti (not) kerroin, ja ihme että se enää vastas niihin mun viesteihin. Viimesimpään se ei sitte vastannut, mut en ois minäkään vastannut jos joku mulle ois sellasia lähetelly. Kieriskelin itsesäälissä ja kuulostin varmasti tosi lapselliselta ja ihan hullulta, koska se vaan ehdotti mulle terapiaa ja et viettäisin kesän kavereitten kanssa ja tekisin kivoja juttuja. Ja mä vaan vastaan tyyliin että "en haluu elää ilman sua". Oikeesti hävettää ihan kamalasti, koska toi on ihan järkyttävää jos joku uhkailee itsemurhalla tollasessa tilanteessa. En mä edes tiiä sanoinko tappavani itteni siks, että luulin saavani sen sillä takas, vai siks että oikeesti sillä hetkellä vaan tuntu siltä ja sanoin niin tietäen ettei se auta mitään.

Mä oon ihan hirvee ihminen. Se ois päässy niin paljon helpommalla, ku ei ois ikinä tullu juttelemaan mulle kadulla. Oikeesti pilaan vaan kaikkien elämän. Ja omaki elämä on pilalla. Tää on ihan jäätävän pitkä postaus, en oletakkaan että kukaan tätä lukee (koska ketä oikeesti kiinnostaa mun parisuhteiden vatvominen), mut oli vaan pakko päästä kirjottamaan. En tiiä kelle voisin puhuakkaan. En jaksa puhua tästä kellekkään kaverille, kuka ei tiedä taustoja, koska joutuisin selittämään tän koko pitkän tarinan jokaisine yksityiskohtineen ja siinä itessään menis jo useita tunteja ennenku pääsisin edes asiaan. Ja ne kaverit jotka tietää tästä, ni ei oo oikeen ketään kelle voisin puhua. Yhdelle lupasin etten puhu mun ongelmista ettei se kuormitu, muutaman kanssa en oo enää edes oikein tekemisissä, yhen kanssa alotin keskustelun mut se ei ollu juttutuulella ni en halunnu rasittaa sitä ja sit se, joka tietää parhaiten koko tarinan ni en oo jutellu sille kans hetkeen ni tuntuis oudolta alkaa selittää tällästä pohdintaa sille. Ja kaikenlisäks kello on pian neljä yöllä, alotin tän postauksen ehkä 23 aikaan illalla? Viis tuntia vierähtäny. Mut mun oli pakko saada nää ajatukset ulos jonnekkin. Vaikka kukaan ei lukis tai en sais mitään mielipiteitä mihinkään samanlailla ku jos kertoisin suoraan kaverille, ni sain ainakin vaan kaiken ulos ja nyt on vähän helpompi olla.

Mulla on edelleen ikävä sitä miestä. Niin tajuton ikävä, etten edes tiedä mitä mä ikävöin siinä, koska tää juttu on ohi. Tekisin mitä tahansa, et saisin palata ajassa kevättalveen ja tehdä kaiken toisin. Mut yritän tukahduttaa mun tunteita ajattelemalla, että sen kanssa oli koko ajan kamalan ahdistavaa ja se halus musta vaan yhtä asiaa, eikä se oikeesti välittäny musta. Mut ku se ei oo totuus todellakaan! Ei mua koko ajan ahdistanut asteikolla 0-10 kympin arvosta. Ja sitä paitsi kuten tuolla jossain kilometri sitten kirjotin, tehtiin paljon ihan tavallisia asioita, mitä kavereittenkin kanssa voi tehdä. Jos se ois halunnu vaan yhtä asiaa musta, ei se ois jaksanu vaivautua mun kanssa monen tunnin kävelylenkeille tai kiertelee kirppareille tai mitään muutakaan. Jos se ei olis välittäny musta oikeesti, miks se oli kuitenki huolissaan esim mun syömättömyydestä tai miks se edes vastas niihin mun viimesiin viesteihin kesällä. Jos sitä ei olis yhtään kiinnostanut, se ois jo poistanu mun numeron heti ku ovi meni kiinni mun perässä, ja ne viestit saadessaan vaan ignoorannu ne ja ollu vastaamatta. Mut se vastas, ei mitään yhtä kahta sanaa, vaan kymmeniä lauseita tekstiä yhessä viestissä. Se välitti musta ja mä olin vitun idiootti ja pilasin kaiken. Käytiin se viimenen viestikeskustelu 4kk sitten. Siit on yli puol vuotta kun nähtiin viimesen kerran. Ja silti mä täällä märehdin edelleen ja mietin sitä joka ikinen päivä.

Miten sä sait mut vaan parilla lauseella näin täysin rikki

Siitä on melkein puol vuotta, kun oon tänne viimeks kirjottanut. Oon kyllä päivittänyt mun recovery-instaa sillä välin säännöllisesti. Nyt tuli vaan sellanen olo, että haluan kirjottaa tänne. Toisaalta toukokuun alun jälkeen ei oo tapahtunut paljon mitään, mut silti niin paljon asioita, etten tiedä edes mistä alottaa. Lopetin mun työt toukokuun lopussa ja sen jälkeen oon vaan ollut tekemättä kummempia. Nähny lähinnä kavereita ja ollut vaan. Sen miehen kanssa en oo enää yhteyksissä. Mut se ei tarkota, ettenkö ajattelis sitä ihmistä enää. Ei oo päivääkään, ettei se olis jollain tasolla mun ajatuksissa. Kesän alussa viestiteltiin kerran koko yö, ja mua hävettää niin paljon ne mun viestit. Mä ite laitoin sille viestin pitkästä aikaa, ja kerroin ettei mun tunteet oo hävinneet mihinkään. Sen viesteistä sai lähinnä käsityksen, että meitä ei vaan oltu tarkotettu yhteen. Lisäks sain siltä kasan elämänohjeita, miten jatkaa elämää ilman häntä. Se yö meni vaan itkiessä, ja ellen olis ollut kaverilla toisessa kaupungissa yötä, olisin tehny jotain peruuttamatonta.

Vaikka sen öisen viestittelyn jälkeen kesäkuussa oon tavallaan hyväksynyt, että meiän juttu on nyt ohi, niin vielä lokakuun lopussakin mietin sitä. Mä tein niin miljoona virhettä, ja ne kaduttaa suunnattomasti. En tajuu miten yks ihminen voi tehdä elämässään näin paljon virheitä jatkuvasti? Vaikka monikaan mun läheisimmistä ystävistä ei edes tiedä koko tästä miehestä saati mitä kaikkea tapahtui, niin mä voisin puhua tästä koko ajan, ongelmana vaan, ettei oo oikeen ketään kenen kanssa puhua. Enkä muutenkaan jaksa häiritä muita tälläsellä asialla, mikä ei oo enää läheskään ajankohtanen tai mikään akuutti kriisi. Mietin näitä asioita vaan yksin päässäni ja välillä saan muutaman sanan kirjotettuakin.

Mietin ylipäätäänkin rakkautta mun elämässä. Tietysti rakastan mun ystäviä, mut lähinnä oon miettiny ihastuksia menneiltä vuosilta, jotka on ollu enemmän tai vähemmän vakavia. Kirjotin tästä instaankin vähän, mut jatkan sitä vielä tähän ku siellä loppu tila kesken. Mietin ihmisiä, keneen oon ollut ihastunut sen jälkeen ku täytin 13 ja menin yläasteelle. Ala-asteella oli muutama "ihastus", mut niitä ei lasketa tähän. Ihan niihin aikoihin, ku oli mun 13-vuotissynttärit, ihastuin mua sillon puolet vanhempaan mieheen. Jo lähtökohdiltaan se ois ollu ihan tuhoontuomittua, mut en mä sitä sillon ajatellut. En oo nähny sitä enää ikinä sen jälkeen, eli 8,5 vuoteen. Se on tavallaan perhetuttu, joten meiän vanhemmat on pitäny aika hyvin huolta nää vuodet siitä, ettei vahingossakaan törmätä. Niin outoa, että siitä on tosi monta vuotta ja silti se on mun mielessä edelleen suhteellisen usein. Vielä muutama vuos sitten sen miettiminen oli todella ahdistavaa, välillä jopa hävetti, mut nykyään lähinnä nolottaa ja yritän ajatella, että olin ite sillon vielä lapsi.

Puoltoista vuotta ton jälkeen, ihastuin taas palavasti, tällä kertaa ihan omanikäiseen ihmiseen. Sen kanssa vietetty aika oli niin ihanaa, ja vaikkei me koskaan seurusteltu, niin tunteet oli molemminpuolisia jonkun aikaa. Se tuntu kyllä 15-vuotiaana maailmanlopulta, kun ei siitä sitten tullutkaan mitään. Siinä ihmisessä oli jotain tosi ainutlaatusta, sellasta mitä ei oikein voi selittää. Vaikka viime näkemisestä on aikaa jo vuosia, mietin sen kuulumisia edelleen. Se on kyllä esim facebookissa, muttei koskaan päivitä sinne mitään eikä edes varmaan käy siellä. Noihin aikoihin mun elämässä oli paljon vaikeita asioita, ja tän ihmisen seura teki hyvää, koska sain tuntea, ettei kaikki ihmiset oo pahoja.

Kolmen vuoden päästä tapasin osastolla ihmisen, johon ihastuin. Olin sillon just täyttäny 18, ja tää mies oli mua viis vuotta vanhempi. Sen oma elämä oli kuitenki aika kaaosta, vaikka munkin elämä oli melko epävakaalla pohjalla, tän miehen elämässä ei ollu oikein mikään hallinnassa. Olin kuitenki täysin rakkauden sokaisema, ja vaikka petyin miljoona kertaa sen tyhjiin lupauksiin, ni annoin sille aina uuden mahdollisuuden. Sen kanssa oli lähes mahdotonta sopia mitään näkemistä, koska se aina unohti, siirsi tai peru koko jutun, mut niinä harvoina kertoina ku onnistuttiin näkemään, meil oli tosi hauskaa! Mulle varoteltiin monelta taholta tästä tyypistä, jopa sen omat kaverit suositteli että pysyisin siitä kaukana. Meni aika kauan, ennenku lopulta vaan tajusin kantapään kautta, että mun on mahdotonta pitää tota ihmistä mun elämässä. Silti se on usein mun mielessä, ja toivon et sen elämässä asiat ois järjestyny.

Vuoden päästä ton jälkeen tutustuin koulussa yhteen poikaan. Aluks opettaja vaan laitto meidät sillon tällön pareiks, kun istuin yksin ja sen pari ei ollu tunnilla. Huomasin nopeesti, et se oli tosi mukava ja se moikkaili mulle myös käytävillä, vaikkei sen paremmin tunnettu. Keväällä jossain jaksossa se tuli samalle kurssille, ja tuli istumaan mun viereen. Muutaman oppitunnin jälkeen rohkaistuin ja kysyin siltä, haluisko se olla mun kaa koulun jälkeen. Käveltiin tunteja ulkona ja juteltiin avoimesti ihan kaikesta, vähän liikaakin tuli avauduttua ku näin jälkeenpäin miettii... Nähtiin semi usein vapaa-ajalla, juteltiin koulussa ja koulumatkat mentiin usein yhessä. Tajusin, et taidan olla ihastunut siihen. En koskaan kertonu sille suoraan mun tunteista, ennenku viime syksynä. Vaikka sillä ei ollut tunteita mua kohtaan, se kuitenki halus kuulla kaiken mitä mulla oli sanottavaa ja käytiin koko juttu perusteellisesti läpi jutellen, samalla ku käveltiin. Olin aika maassa sen jälkeen, koska no - tykkäsin siitä tosi paljon. Arvostin erittäin paljon kuitenki sitä, et se halus jutella mun kaa asiat selväks, koska sil oli suuri merkitys mulle. Tänä kesänä laitoin sille viestiä, vaikka ei oltu puhuttu 9 kuukauteen. Sen jälkeen ollaan nähty muutaman kerran ja juteltu paljon, ja oikeestaan sen kanssa on paljon luontevampaa olla, kuin sillon enneku kerroin mun tunteista. Oon tosi ilonen, että ollaan kavereita kaikesta huolimatta, koska se on ihan huipputyyppi! Se on näistä ihmisistä ainoo, joka on enää mun elämässä mukana muutenki ku ajatuksissa.

Ja viimesenä suurena ihastuksena on tää mies, josta puhuin postauksen alussa. Se näki mut alkuvuodesta kadulla ja pysäytti mut, vaikkei oltu koskaan edes tavattu aikasemmin. Juteltiin hetki, vaihdettiin numerot ja viestiteltiin seuraava päivä, ja sit jo nähtiinkin sovitusti. Kaikki eteni ihan supernopeesti, en tajua edes miten siinä pääs niin käymään. Aluks olin todella epäileväinen sitä kohtaan, mietin et mitä ihmettä se musta haluaa? Kaikki oli tosi uutta ja outoa mulle, koska ei kukaan oo koskaan tykänny musta noin paljon ja vielä näyttäny sen ihan avoimesti. En ollu tottunu tollaseen huomioon, ainakaan positiiviseen, joten oli vaikee uskoo et se on aidosti kiinnostunut. Kysyin muutamalta kaverilta neuvoja, osa oli hyviä ja osa erittäin huonoja. Sen kanssa oli tosi kivaa, vaikka mua jännitti ihan 24/7 sen seurassa. Ensimmäinen kriisi oli noin 10 päivän tuntemisen jälkeen, josta vielä selvittiin. Sit alko tulemaan lisää kriisejä, ja lopulta kaikki alko olla jo tosi vaikeeta ja sit se totes, ettei voida jatkaa enää näin. Se oli viimenen kerta kun nähtiin, mut juteltiin vielä sen jälkeen. Tavallaan me oltais oltu täydellisiä yhessä, jos vaan muutama asia olis saatu järjestykseen. Mutta kun ei saatu, niin mistään ei tullut mitään. Ne asiat olis ollu ensinnäkin se ,että mun ois pitäny luottaa siihen enemmän ja olla miettimättä liikaa menneisyyden traumoja (mikä on helpommin sanottu ku tehty), ja toisekseen sen ois pitäny enemmän ymmärtää mua siinä, et mulla ei oo ollu maailman helpoin menneisyys ja sen käsittely on vielä kesken. Kyllä se ymmärskin, mut ei ehkä riittävästi. Jos sanoin, että tarviin aikaa, ni sen mielestä siihen riitti tyyliin yks päivä?

Mun oma vointi alko jo huonontumaan ton kaiken takia. Kevät oli aika tuskaa, kun piti käydä töissä ja vääntää naamalle ilonen ilme huolimatta siitä, kuinka paska olo oikeesti oli. Ja kyse ei ollu edes pelkästään siitä, että mun pitäis luottaa siihen enemmän, että se on oikeesti hyvä ihminen eikä halua mulle pahaa. Mun piti totutella ajatukseen, et sellasiakin ihmisiä on, ja miettiä miten edes normaalissa parisuhteessa toimitaan. En mä ollu koskaan seurustellu, mistä oisin voinu tietää yhtään mitään "käytännönjuttuja". Vaikka noi neljä muutakin ihmistä on ollu kaikki omalla tavallaan merkittäviä, niin tää viimenen on muuttanu mua tosi paljon. Oon kyllä kasvanu henkisesti tosi paljon, koska oon joutunu miettii sellasia asioita, mitä en ollu koskaan tullu edes ajatelleeks. Oon joutunu tekee ratkasuja, mitä en hyväksy ja mitkä kaduttaa todella paljon.

Mä vaan mietin tässä, mitä kaikkea oon menettänyt omaa tyhmyyttäni. Liikaa. Mulla vois olla kaikki mitä haluan tälläkin hetkellä, mut mul ei oo niistä mitään. Mul ei oo elämässä mitään. En käy koulua, en oo töissä, en harrasta edes mitään, nään kavereita tosi harvoin ja oon ihan kamala ystävä, ku en jaksa yleensä edes kysyä kuulumisia tai ehdottaa näkemistä. Mulla ei oo mitään tulevaisuuden suunnitelmaa, ei edes sitä yhtä päämäärää mikä mun elämää on hallinnut viimeset viis vuotta. En halua edes kuolla, mikä on musta melkein huolestuttavaa tässä tilanteessa. Koska huonoimpinakin hetkinä mulla on ollut sentään se yks asia, mihin tähtään ja elänyt sen ajatuksen voimin, että saan pian tappaa itteni. Nyt mulla ei oo edes sitä, en halua kuolla, mutten tiiä haluunko elääkään. En ainakaan tällästä elämää. Haluan mun elämään jotain sisältöä, mut miten voisin mennä töihin kun tiedän etten jaksa? Koulukin tuntuu hyvin ahdistavalta jo ajatuksen tasolla. Mikään harrastus ei kiinnosta. Haluisin vaan olla onnellinen.

En tiiä miten ihmiset tulee onnelliseks. Sillonku ne rakastuu? Tai toteuttaa unelmiaan? Keheen mä voisin rakastua, en pysty edes kuvittelemaan, että ihastuisin johonkin uuteen ihmiseen. Tää helmikuu-kesäkuu välillä ollut juttu sen miehen kanssa on vaan liian pinnalla. Noi viis ihmistä kenestä kerroin tässä enemmän, ne on ainoot kenen kanssa voisin kuvitella itteni parisuhteessa. Mut mahdottomia kaikki, koska ensimmäinen on nykyään naimisissa, toisen elämästä en tiedä yhtään mitään enkä tiiä missä se edes asuu nykyään, kolmas on varmaan pilvessä yötä päivää eikä edes muista mua, neljäs ei oo kiinnostunut musta sillä tavalla, ja viidennestä on turha enää edes haaveilla koska pilasin ite kaiken. Kuitenki nää viis on jäänyt mulle kaikkien näitten vuosienki jälkeen tärkeiks ihmisiks, vaikkei oltais missään tekemisissäkään. Ja toinen tapa tulla onnelliseks, toteuttaa unelmiaan. Öö mitä unelmia, ei mulla oo mitään toteuttamiskelpoisia. Ei ne varmaan koskaan toteudu vaikka tekisin mitä. Yritän nykyään sanoo kavereille, et mul menee paljon paremmin. En haluu et kukaan on musta huolissaan. Ehkä en itekkään haluu myöntää sitä, et nyt menee aika huonosti. Joskus mietin vaan, miks edes elän. Mut niin kauan ku en halua kuolla, mä oon päättäny elää.

INSTA

Tän blogin kirjottaminen on niin vaikeeta. Niin vaikeeta, että oon päättänyt tehdä tän lisäks myös instan. Sinne tuun kirjottelemaan ja päivittelemään paljon useemmin ja aktiivisemmin, sekä myös reaaliaikasemmin. Tänne kirjottelen edelleen sillonkun siltä tuntuu, en tuu jättämään bloggaamista. Mut ajattelin vaan tulla kertomaan tän teille, jos haluutte seurata mua siellä, niin löydyn sieltä nimellä @neelarecovery

älä säikähdä jos itken ihan hetken...

...ei sun oo pakko lohduttaa, mä en oo kovin tottunut siihen että joku vois välittää.

Ei sun tarvii mua pelastaa.

Mulla on niin yksinäinen olo. Tuntuu ettei kukaan halua mua eikä kukaan välitä. Vaikka on tosi itsekästä ajatella noin, mutta siltä se vaan tuntuu just nyt. En saa töitä, kaverit muuttaa pois, polihoitaja vaihtuu, se mieskin jätti mut yksin ja koko elämä vaan kaatuu niskaan just nyt. Olis niin paljon tehtävääkin kesällä, siis ihan asioita joita on pakko hoitaa niitten hauskojen juttujen lisäks. Mut mun mielenkiinto alkaa mennä tähän elämään. Joskus tuntuu vaan niin paljon helpommalta luovuttaa... Mutten mä pysty tappamaan itteäni. En ainakaan usko pystyväni. Mut en halua edes yrittää, se on varmaan tärkeintä.

Itkettää, koska tuntuu että oon niin yksin tässä maailmassa. Vaikka samalla tiedän, että mulla on kymmeniä ja kymmeniä ihmisiä mun ympärillä. Sellasia ihmisiä, jotka välittää. Mutta mä en voi sille mitään, että mulla on tällänen olo. En vaan oo koskaan kokenut sitä, että joku ihminen jäis pitkäks aikaa mun elämään. Aina kaikki lähtee...

Mut ei se mitään. Mikäänhän ei oo ikuista.

sä et rakasta minua enää

Mä en tiedä millä sanoilla tätä oloa edes kuvaisi. Ahdistaa, stressaa ja pelottaakin. Kaikki tuntuu niin vaikeelta ja mahdottomalta, tuntuu etten osaa tehdä päätöksiä ja sittenkin päätän aina väärin. Koko elämä tuntuu niin merkityksettömältä. Ja se ahdistaa. En mä oikeastaan haluaisi kuolla, mutta haluan vaan pois tästä elämästä. Vaikka oon samaan aikaan onnellisempi kuin vuosikausiin, niin siltikään en osaa elää. En, vaikka mun pitäis olla onnellinen tässä tilanteessa.

Vaikka mulle on tapahtunut ikäviä asioita, joista oon kärsinyt koko nuoruuden, niin tää on paljon pahempaa. Se mitä tapahtui laivalla 6 vuotta sitten, oli kamalaa, muttei mitään verrattuna tähän. Kärsin siitä laivajutusta tosi paljon, mut edelleenkään se ei oo mitään verrattuna tähän. Se mitä on tapahtunut netissä, on myös ikävää, muttei sekään vetänyt mua näin surulliseks. Oon ihastunut palavasti useita kertoja, kuitenkaan sen johtamatta ikinä mihinkään muuhun kun sydänsuruihin. Niistäkin sydänsuruista on päästy yli, mut ne on ollut "helppoja" tapauksia koska ne ei johtanut mihinkään, ne jäi ihastuksiks.

Mutta sinä, mitä sä ootkaan tehnyt mulle... Kertaakaan en oo toivonut, ettet olis tullutkaan juttelemaan mulle. Alussa kaikki oli niin ihanaa, etten ollu koskaan kokenu vastaavaa. Kaikki mitä sä sanoit, sai mut ihan pyörryksiin. En meinannu uskoa, että tää kaikki oli edes totta. Kuitenkin mä ite pilasin kaiken. Mua suututtaa niin suunnattomasti, että tää meni näin. Miks hitossa mä aina pilaan kaiken?

Alussa mä en tiennyt mitä mä tunsin sua kohtaan. Kaikki tapahtu niin nopeesti ja yllättäen. Mut nyt mä tiedän, että se tais olla jotain enemmän ku koskaan aiemmin ketään toista kohtaan. Miks mä muuten olisin nyt näin rikki...

-----------------------------

... Mut asialla on toinenkin puoli. Vaikka kaikki mitä mä koin sun kanssa oli ihanaa, se oli myös todella pelottavaa ja ahdistavaa. En osaa sanoa mitään, mikä kuvastais riittävästi niitä tunteita. Tunnen itteni niin typeräks ja oksettavaks. En osaa sanoa edes, että oliko syy enemmän sussa vai mussa. Veikkaan itteäni, mut toisaalta olishan sun nyt pitänyt tajuta, että mä olin ihan palasina. Ja nyt mä vasta sirpaleina olenkin kaiken sen jälkeen.

Kadulla kävellessä, ihan yllättäenkin, mulle tulee muistoja susta mieleen niin elävästi, että meinaan oksentaa. Ne on tosi ahdistavia, ja välillä on jopa vaikee peittää sitä oloa mikä niistä muistoista nousee pintaan. Niinä hetkinä toivon, että kuolisin ja mieluiten siihen paikkaan. Mutta enhän mä halua kuolla. Mä haluan elää, mutta mä haluan ensin unohtaa. Pääseekö tästä koskaan yli ja unohtaako tätä koskaan? Mä toivon niin, koska muuten mä en halua elää.

Mä en tiedä miksi kaikki muuttuu

aina silloin kun oon just ruvennut tottumaan

Mä en luopuisi ikinä

Mut aina ei kysytä

Niinkuin ei kaivopuiston jää, et kanna enää minua

Niinkuin ei napapiirin sää, en kiinnosta sinua

Joo, niin mä teen minkä voin,

huudan ja kapinoin, mut

niinkuin ei talvet oo entisellään, 

sä et rakasta minua enää.

en mee lupaamaan

Kaikki tuntuu niin turhalta. Tuntuu, että mä vaan esitän. Vaikka olenhan mä onnellinenkin, silti mun kasvoilla on maski joka peittää tän ahdistuksen ja surun. Ei oo päivääkään, etten miettis sua. Vaikka ne muistot ei oo pelkkiä onnellisia, vaaleenpunasia ja ruusuntuoksusia, niin silti mulla on ikävä sua. Yritän elää sen ajatuksen kanssa, etten nää sua enää ikinä, en saa koskaan enää kattoa sun suuriin ruskeisiin silmiin ja hymyillä. Kaikki on loppu, ja kaikki se on mun syytä. Mä vihaan itteäni niin paljon. Niin saakelin paljon.

Kävelin tänään eräässä paikassa, ja parin kuukauden takanen tapahtuma muistu mieleen. Olin jo melkein päässyt yli siitä jutusta, vaikken unohtanut olekaan, kunnes mua alko suututtamaan kahta kauheemmin sekin ja itseviha vaan kasvoi entisestään. Miten voi ihminen olla näin typerä, ajattelematon ja niin kuvottava. Mä en ois ikinä uskonu, että tekisin siinä tilanteessa niin. Oon aina, aina, aina ajatellut, että jos ikinä päädyn sellaseen tilanteeseen, niin en koskaan tekis niinkuin nyt menin tekemään. Mulla oli ihan toisenlaiset suunnitelmat. Tää itseviha on vaan niin suunnatonta. Mä saan jatkuvasti kylmiä väreitä itestäni, siitä miten kuvotan itteäni. Ja kun oliskin pelkästään sun menetys ongelmana. Mutta ongelmana on sekin, että mä oon niin saamaton läskikasa. Mua ahdistaa niin paljon näyttää tältä. Painaa näin paljon. Oon koko ajan kipeenä, niin en voi edes käydä lenkillä. Syön vaan koko ajan. Oksettavaa.

Ja pahinta on, että mä en voi näyttää tätä oloa kellekkään. Kaikki luulee, että mulla menee loistavasti. Ja ulospäin mulla meneekin. Töissä mun on pakko jaksaa näyttää hymyilevää naamaa oli olo mikä tahansa. Päivästä toiseen. Polillakin mä vaan hymyilen ja kerron kivoja juttuja. Ilmekään ei värähdä. Enää multa ei edes kysytä, onko jotain negatiivista kerrottavaa. Ne olettaa polilla, että mulla menee niin hyvin ja oon tosi hyvässä voinnissa. Mitä se todellisuus sitten on? Mua ahdistaa kaikki. Vainoharhasuuskin on palannut vähän. Esim kaduilla jos joku nauraa, niin ajattelen sen samantien nauravan mulle. Miks joku random naurais mulle, jos se ei edes tunne mua? Tuskin kukaan edes ajattelee tai huomaa mua. Sekin on ongelma. Tuntuu että oon kaikille ilmaa. Karkotan kaikki mun kaverit pois. Kohta huomaan, että oon ihan yksin... Ja kaikki jättää mut. Polihoitajakin vaihtuu ens kuun jälkeen. En ehkä käy sen luona enää kertaakaan, seuraava aika on uuden kanssa.

En osaa enää edes kirjottaa. Ajatuksia olis niin paljon, mutten saa niitä ulos.