Miks mä oon tällänen, kysyn iteltäni kymmeniä kertoja päivässä. Mun ihana ja viisas ystävä sano mulle, että miks pitäis vihata itteään sen takia, että joku toinen on tehnyt sulle väärin. Oon ajatellut tota lausetta paljon, ja tullut siihen tulokseen että se on ihan totta. Mut on niin vaikeeta vaan päästä niistä itseviha-ajatuksista eroon. Ehkä vielä joku päivä.
Jos mä olisin normaali, voisin kai vihdoin sanoa olevani onnellinen. Vaikka tää työ tekee mut onnelliseks myöskin, niin se on silti eri asia. Miksen mä anna ittelleni lupaa rakastaa? Heittäytyä vaan siihen tunteeseen ja antaa mennä. Miks sen kaiken täytyy olla niin ahdistavaa... Sama viisas ystävä sanoi, että se tunne menee kyllä ohi, vaikka se voi ottaa kuukausia. Mun sisällä joku huutaa, että sun on pakko ottaa se riski ja kokeilla, sä et menetä mitään. Jos se vaan olis niin helppoa... Tai itseasiassa käytännöntasolla se on liiankin helppoa, mut tunnetasolla mun psyyke ei pysy perässä sen kanssa mitä mä teen. Se tekee siitä niin ahdistavaa, kun ei ehdi henkisesti olla mukana siinä mitä sä teet fyysisesti.
Mut mä selviän. Mä oon päättänyt niin.
