vaik mä kuolisin

Odotan ja odotan. Tunteja, päiviä, viikkoja. Lopulta laitan ite viestiä. Nähdään ja kaiken piti olla niinku ennenki. Mä todella yritin olla pirtempi ja vähemmän ahdistunut kuin aikasemmin oon ollut. Olla sellanen kuin tiedän sun toivovan että mä olisin. Mä luulin onnistuneeni. Meillä oli kivaa. Mä olin ekaa kertaa edes vähän rentoutuneempi sun seurassa. Se alko tuntumaan luonnolliselta.

Lopulta sanot, ettei voida jatkaa enää näin. Mä oon todella yllättynyt, mutten näytä sitä mitenkään. Ilmekään ei värähdä. Sä kysyt mitä mä ajattelen. Aluks sanon etten ajattele mitään. Sun kysyessä uudestaan kerron, että oon vuosikaudet ollut surullinen ja vasta nyt tunnen itteni onnelliseks. Haluan vihdoin elää, en kuolla. Meinaan sanoa muutakin, mutta vaikenen. Sä et oikein ymmärtänyt mitä tarkotin, mutta ei se mitään. Me vaan katotaan toisiamme silmiin. Kumpikaan ei puhu mitään. Sä hymyilet välillä, mutta sun hymy hyytyy pian kun näät miten mua alkaa itkettää. Mä en anna itkun tulla. Sä halaat mua, paljon pitempään ja tiukemmin kuin koskaan ennen. Mä lähden ja sä toivotat kaikkea hyvää, ja tiedän etten näe sua enää.

Mä istun junassa kotiin. Kuuntelen niin täysillä musiikkia kun kuulokkeista irtoaa. Ahdistaa. En tiedä enää mitä ajatella elämästä. Anteeks etten mä ollut sitä mitä sä halusit.

en oo sen voimakkaampi kuin oot sinäkään

Itken ja itken ja itken. Kaikki ahdistaa. Elämä ahdistaa. Eläminen ahdistaa. En näe kirjottaa tätä postausta kyyneleiden takaa, halusin vaan purkaa nää ajatukset jonnekkin. 478 päivää sitten mun yks parhaista ystävistä tappoi ittensä. Mä oon elänyt nyt melkein 500 päivää ilman sitä ihanaa ihmistä. Kuuntelen mun kuolleen ystävän lempilaulajaa ja itken. Kaikki tää itku alko siitä, kun luin facebookin jotain piilotettuja viestikansioita, ja sinne oli tullut viesti hänen entiseltä työnantajalta vuosi sitten. Luin sen vasta nyt ja tuntuu ettei voimat enää riitä.

Mä oon vahva, oon ajatellut että kaikki mitä oon kokenut on vahvistanut mua. Mutta en mä tiedä. Mä oon vaan heikko paska joka ei ansaitse elää. Tulevaisuus on varmistettu kesään saakka, kun on töitä. Mutta mitä sen jälkeen? Mitä kesän jälkeen? Mua ahdistaa nyt niin paljon. On liikaa asioita mitä pitää tehdä, mistä pitäis puhua eri ihmisten kanssa, mutta kaikki kaatuu vaan niskaan. Whatsappissakin on monta kaveria jotka kyselee miksen vastaa viesteihin, mutta tiedättekö sen kun ei saa aikaseks ja päivä päivältä se vastaaminen muuttuu vaan vaikeemmaks, kun joutuu selittelemään miksei oo vastannut. Menetän kohta varmaan mun loputkin kaverit.

Blogi on ainoo mitä jaksan pitää yllä. Tai lähinnä mun kulissiblogi... Kirjottelen sinne ilosista asioista lähes päivittäin, ihan vaan ettei kukaan luule että oon kuollut. Jos pitäisin taukoa blogista ja somesta muutenkin, varmaan ihmiset ajattelis mulle käyneen jotain. Tuhlaan mun voimat kulissien ylläpitoon? Oon ollut niin vahva, esittänyt vahvaakin vahvempaa. Mutta kun en mä ole. Mä oon vaan likanen, kamala paska. Mun kaveritkin ajattelee niin. Helppo ja läski. Niin ne ajattelee. Vaikkei ne sitä suoraan sano, niin mä osaan lukea rivien välistä.

Poliaikakin on ehkä parin viikon päästä. Jos jaksan mennä, tai sitten perun sen. Mitä mä sinne meen esittämään hyvävointista. Tuntuu ettei polihoitaja tajua enää mitään. Mun ympärille on kasvanut muurit, jotka peittää kaiken mun sisällä. Mun on vaan niin paha olla. Just nyt kaikki kaatuu niskaan, työtkin pitää jaksaa. Ne on tärkeintä. Tavallaan ne luo tiettyä rutiinia arkeen, ilman töitä mistään ei tulis mitään. Mut en tiedä onko näinkään hyvä... Toivon niin edelleen, että olisin vaan kuollut jo vuosia sitten. Vaikka tää työkokemus on ihana, niin ei mulla silti oo tulevaisuutta. Kaikki on päin helvettiä nyt ja aina. Ei musta mitään tuu koskaan. En oo edes valmistunut mistään koulusta ja täytän 21... Enkä tällä hetkellä edes oo koulussa. Ehkä mä lopetan tän postauksen tähän itsesäälissä rypemiseen. Kuullaan taas kun jaksan kirjottaa...

ja jumalauta mä pelkään mutten putoa

Kun tietäisinkin enää mitä ajatella. Kaikki on niin sekavaa. Mä en oikeestaan enää edes tunnista itteäni, kun katon peiliin. Sieltä katsoo joku vieras, vaikka mä tiedän että se oon minä. Musta on tullut itelleni ihan vieras ihminen. Teen asioita, joita en haluais tehdä ja tunnen sellasia asioita, joita en haluais tuntea. Kaikki tää on niin vierasta mulle. Ehkä kaiken kuuluukin mennä näin, mut en ois ikinä uskonut sitä, että mun elämästä tulee vielä joku päivä tällästä. Pitäis varmaan olla tosi onnellinen, kiitollinen ja otettu tästä kaikesta, muttei se oo niin helppoa. Se tuntuu vaan niin pahalta, oksettavalta ja ahdistavalta.

Miks mä oon tällänen, kysyn iteltäni kymmeniä kertoja päivässä. Mun ihana ja viisas ystävä sano mulle, että miks pitäis vihata itteään sen takia, että joku toinen on tehnyt sulle väärin. Oon ajatellut tota lausetta paljon, ja tullut siihen tulokseen että se on ihan totta. Mut on niin vaikeeta vaan päästä niistä itseviha-ajatuksista eroon. Ehkä vielä joku päivä.

Jos mä olisin normaali, voisin kai vihdoin sanoa olevani onnellinen. Vaikka tää työ tekee mut onnelliseks myöskin, niin se on silti eri asia. Miksen mä anna ittelleni lupaa rakastaa? Heittäytyä vaan siihen tunteeseen ja antaa mennä. Miks sen kaiken täytyy olla niin ahdistavaa... Sama viisas ystävä sanoi, että se tunne menee kyllä ohi, vaikka se voi ottaa kuukausia. Mun sisällä joku huutaa, että sun on pakko ottaa se riski ja kokeilla, sä et menetä mitään. Jos se vaan olis niin helppoa... Tai itseasiassa käytännöntasolla se on liiankin helppoa, mut tunnetasolla mun psyyke ei pysy perässä sen kanssa mitä mä teen. Se tekee siitä niin ahdistavaa, kun ei ehdi henkisesti olla mukana siinä mitä sä teet fyysisesti.

Mut mä selviän. Mä oon päättänyt niin.

en osaa sanoo sanaakaan

Ei vieläkään mitään vastauksia mihinkään suuntaan minkään suhteen. Ei elämän, ei töitten, ei koulun, ei minkään. Kaikki on yhtä sekavaa koko ajan. Tuntuu ettei tää muutu mikskään. Kuvittelen varmaan vaan kaiken. Huomen aamulla selviää ehkä yks asia, jonka piti ratketa jo viikkoja sitten.

valintojen maailma, tuijotan tienviittoja

Poistin edellisen postauksen. Se tuntu turhalta. En vaan osaa kirjottaa enää tätä blogia. Haluaisin kovasti, mutten tiedä mitä järkeä siinä on, kun en pysty tänne kirjottamaan kuitenkaan juuri yhtään mitään... Ne jotka ehti viime postauksen lukemaan, tietää mistä tässä on kyse. En kuitenkaan lopeta tätä blogia, mulla on pakko olla joku keino purkaa tätä oloa, ja se on (valitettavasti) tää blogi, vaikka tänne onkin niin saakelin vaikea kirjottaa, kun pelkään tietojen joutuvan epätoivottuihin käsiin tai korviin.

Mulla menee kuitenkin nyt ihan suhteellisen vakaasti. Tai oikeestaan, enemminkin kaikki on ihan sekasin, mut tilanteeseen nähden voisin pomppia seinillä, mut istun rauhallisesti sängyllä. Ehkä sitten sunnuntaina mä sekoan lopullisesti. Sitä odotellessa tosiaankin. En kestä.

mitä jos ne näkee?

Haluaisin niin kovasti kirjottaa tän koko tarinan tänne. Oon ihan kunnossa päällisin puolin. Sisältä oon rikki, enkä usko että mua voi enää korjata. Kaikki on ihan pilalla. Mä oon menettänyt jotain, mitä en voi koskaan enää saada takasin. Melkein menetin tulevaisuutenkin. Ei tän vaan kertakaikkiaan pitänyt mennä näin. En kuitenkaan voi tänne kirjottaa mitä on tapahtunut, koska eräs epätoivottu lukija saa muutoin tietää.

Yritin puhua polihoitajalle, mutta se käski vaan kuunnella sydäntä ja syödä jotain. Melkein naurattaa noi sen ohjeet. Ihan ku tälläsessä tilanteessa sydämen kuunteleminen auttais paskaakaan? Kaikki on jo menetetty ja pilalla ja rikki. Tarvisin aivojen siirron, että tästä selvittäis. Sellanen ei kuitenkaan ihan oo mahollista...

Olin melkein neljä päivää syömättä, kun oksettaa tää tilanne. Eilen aloin syömään, ja eilinen meni ihan hyvin vielä mut tänään se on taas mennyt ahmimiseks. Voi kun ei olis töitä niin vois olla vaan syömättä... Mut se ei oo hyvä homma jos töissä käy jotain sen takia etten tahdo syödä. Kuitenkin mun vastuulla on tärkeitä asioita ja mun on pakko keskittyä siihen mitä teen. Viikonloput voin jatkossakin viettää syömättä. Mun on pakko saada tää oksettava olo jonnekkin, ja mä luulen että yks asia mikä vähän edes auttaa, on syömättömyys. Ainakin se tekee mut hetkellisesti onnelliseks.

mun aivot pettää

Ei saakeli. En haluais enää elää.

Jos mulla ei olis näin paljon menetettävää, niin tekisin sen.

Oksettaa.

Mä en oo enää mä.