mulle kuuluu hyvää, tai ei kuulu sittenkään

En oo syönyt vieläkään lääkkeitä, vaikka eilen piti jatkaa niiden syömistä. Ehkä tänä iltana sitten. Edelliseen postaukseen anonyymi tuli kysymään, haluanko mä vajota syvemmälle, vai miksen syö lääkkeitä. En halua vajota enää yhtään syvemmälle, vaan haluan pärjätä ilman lääkkeitä. Haluisin kovasti olla terve ja voida hyvin. Pelkään vaan, ettei mun vointi oo vielä tarpeeks vakaa lääkkeettömyyteen.

Lääkäri sanoi alkuviikosta, että on pieni mahdollisuus, ettei mun vointi romahtaiskaan enää vaikken söiskään lääkkeitä. Että sellanen mahdollisuus on oikeesti olemassa. Mut hänen mielestä riski siihen voinnin romahtamiseen on liian suuri, että mun kannattais syödä niitä lääkkeitä. Vaikka vaan sillä ajatuksella, että joku päivä en ihan oikeesti enää tarvii lääkkeitä. Mä voin ihan oikeesti parantua tästä kaikesta. Voin pärjätä nyt jo ilman lääkkeitä, mutta kun sitä ei voi kukaan tietää, enkä mäkään tahtois käydä enää siellä pohjalla kokeilemassa, että "ai en mä vielä pärjännytkään ilman lääkkeitä". Mielummin pelais varman päälle, ja söis niitä vielä toistaseks.

Mun vointi on ollut tän kevään ja kesän todella, siis todella tasainen verrattuna viimesiin vuosiin. En oo hautonut itsemurhaa, kerännyt lääkkeitä, viillellyt, tai mitään muutakaan vastaavaa. Syömisetkin on menny suhteellisen tasasesti, vaikka niissä onkin ollut mutkia matkassa, muttei niin suuria kuin aikasemmin. Kaikki on johtunut aikalailla siitä, että oon pistellyt lääkkeet kiltisti poskeeni viimeset puol vuotta säännöllisesti.

Haluisin niin paljon voida olla ilman lääkehoitoa. Mut lääkärikin sanoi mulle, et tää ettei mun vointi oo vielä romahtanut, vaikken oo syönytkään lääkkeitä moneen viikkoon, johtuu ehkä siitä, että lääkkeitten syöntiä on jatkunut niin kauan, että on syntynyt tietynlainen hyvä pohja voinnille. Niin, ettei se vointi ihan heti romahtaiskaan vaikka lopettaiskin hetkeks lääkkeet. Mut se voi silti romahtaa. Vielä ainakaan mitään sellasia merkkejä ei oo ollut näkyvissä, mut tunnistanko mä vaikka oliskin? Mun täytyy vaan nyt alottaa lääkkeet uudestaan.

entä jos palata voisit menneeseen

Mä en tiedä enää mitä teen itteni kanssa. En aio pitää siihen poikaan minkäänlaista yhteyttä enää. Aion unohtaa sen ja mennä eteenpäin. Tai "eteenpäin", mihin suuntaan mä edes olen menossa? Ahdistaa kun ei tiedä mitä on tekemässä. Muutenkin ahdistaa. En oo syöny koska lie viimeks lääkkeitä, moneen viikkoon suomeks sanottuna. Sain vastuun lääkehoidosta itelleni, ja näinhän tässä sitten kävi, just niinkuin arvelinkin. Ne vaan lojuu mun kaapissa ja mä en jaksa uhrata ajatustakaan niille. Antaa olla. Mut en mä niitä kerääkkään, enhän mä edes vois, kun ne on kerran mulla itelläni.

Mulla oli alkuviikosta lääkärin aika polilla. Aluks aattelin olla kertomatta tästä lääkkeettömyydestä, mut sit vaan sanoin sen rehellisesti. Lääkäri huolestui aikalailla, mut se sano ettei kukaan voi mua pakottaa syömään lääkkeitä. Ei voikaan, mut välillä toivoisin että vois, koska en pysty ite ottaa vastuuta tästä. Tiettyyn pisteeseen asti kaikki sujuu hyvin, mut jossain vaiheessa lääkehoito vaan tyssää. Yleensä se loppuu aika seinään...

Lupasin lääkärille yrittää syödä lääkkeitä taas, mut en oo nappulaakaan pistäny suuhuni sen käynnin jälkeen. Tiedän, että vointi tulee romahtamaan jossain vaiheessa, ellen alota lääkkeitä uudestaan. Nyt vaan on niin hyvä olo toistaseks, ettei tunnu siltä, mut alitajunnassa tiedän, että niin tulee käymään. Niin on käyny aina ennenki, monet monet kerrat. Ja yleensä se lääkehoito jatkuu osastolla... Mut tällä kertaa yritän päästä ite siihen takasin kiinni, ettei tarvittais osastoa - enää ikinä.

Mikä siinä on niin pirun vaikeeta syödä lääkkeitä? Lääkärikin yritti tehdä kaiken niin helpoks mulle, että saan ottaa vaikka koko päivän lääkkeet yhdellä kertaa, aamulla tai illalla - kumpi helpommalta tuntuu. Mut kun se ei auta. Tarvisin vaan jostain lisää motivaatiota lääkehoitoa kohtaan... En todellakaan tiedä mistä sellasta löytyis.

Mulla on seuraava kahdenkeskinen aika polilla mun oman hoitajan kanssa ehkä syys- tai lokakuussa. Seuraava aika on muutenkin vasta elokuussa, ja seki on perhetapaaminen... Luulen kyllä, että ku mun hoitaja palaa lomalta, ni se ottaa muhun yhteyttä, kun lääkäri on kertonu tästä lääkesotkusta... Pelottaa millasen saarnan sieltä saan. Lääkäri sano, ettei kukaan voi pakottaa, se on mun oma valinta syönkö vai enkö syö niitä. Mut polihoitaja taas todennäkösesti sanoo, että mun on syötävä niitä. Vaikka eihän sekään voi pakottaa, mut se on vaan niin tiukka-sanainen.

Mua ahdistaa ihan hirveesti ens kuu. Oon muutenkin koko ajan levoton ja herään tosi aikasin aamulla. Pitäis alkaa syömään niitä lääkkeitä, ennenku vointi menee huonommaks. Nyt ei olla vielä kovin syvällä siellä suossa, vielä...

sairastuin mun tunteisiin

Mun tekis luopua kaikista mun unelmista ja luovuttaa. Jotenkin oon nyt just niin loppu. On mulla mennyt paljon huonomminkin, oon ollut valmis tappamaan itteni vaikka samantien, ei tää sellasta oo nyt. Oon vaan niin surullinen. Olo on tosi ankee ja pettynyt. Eihän elämässä kaikki mee aina niinkuin suunnittelee, mut ei kaiken pitänyt ihan näinkään pahasti mennä pieleen.

Nähtiin sen pojan kanssa eilen. Olin tosi hermostunut ja jännittynyt jo ennen meijän tapaamista, mut kun näin sen vihdoin tulevan mua vastaan, ni meinasin pyörtyä jännityksestä. Selvisin kuitenki hengissä koko näkemisestä, mut hyvin se ei mennyt. Juteltiin aluks vähän kaikenlaisia kuulumisia, mut lopulta musta tuli se joka ei keksi enää sanottavaa. Tai olisinhan mä keksinyt vaikka mitä, mut en uskaltanut sanoa puoliakaan mitä mielessä kävi. Niimpä me ajottain istuttiin vaan ihan hiljaa.

Lopulta sen joku kaverityttö tulee siihen paikalle ja se unohtaa mun olemassaolon. Mä vaan yritän hymyillä nätisti ja ei sillä, se tyttö on ihan mukava mut se sattu vaan väärään paikkaan väärällä hetkellä. Sitten se poika jo lähtikin, samaanaikaan kun se toinen tyttö. En mä siihen yksinkään viittinyt jäädä, joten mäkin lähdin itkua pidätellen.

En taaskaan viitti ihan kaikkia yksityiskohtia kertoa tosta tapaamisesta, mut se oli todella kiusallista lähes koko ajan. Ehkä mun pitäis ruveta pessimistiks, niin en ainakaan pettyis näin pahasti. Mä odotin siltä illalta tosi paljon, mä ajattelin jo etukäteen mitä kaikkee haluun kertoo sille ja kysyy siltä, mulla oli vaan niin paljon odotuksia. Ja kaikki ihan turhaan.

Ensimmäisen lauseen sanalla luovuttaa, en tarkottanu varsinaisesti että lähtisin tästä tappamaan itteni. Vaan luovuttaa tän yrittämisen kanssa. En jaksa yrittää parantua näistä paskataudeista enää. Jotenki tällä hetkellä tuntuu et on ihan sama, vaikka lopettaisin lääkkeet, unohtaisin syksyn suunnitelmat ja alkaisin suunnittelemaan kuolemaa. En mä vaan jaksa. Mun elämältä putoaa pohja kerta toisensa jälkeen. Ei tästä vaan tuu mitään, jos kaikki jatkuu vuodesta toiseen näin.

itselleni aiheutin ikuisen tuomion

Mä yritän niin kovasti olla onnellinen. Mua vaan pelottaa kauheesti. Teen asioita, jotka mua pelottaa ja ahdistaa, pakotan itteni niihin sillä syyllä, että tavalliset ihmiset pystyis niihin asioihin ja mä haluan olla tavallinen ihminen. Munhan pitäis nyt olla onnellinen, mut musta tuntuu että oon kaikkea muuta. Hajotan itteni näin vielä lopullisesti. Tulevaisuus pelottaa, miten mä selviän kaikesta?

Me nähdään sen pojan kanssa ylihuomenna. Tiedän, ettei mun pitäis yrittää miellyttää sitä, mut mä vaan tykkään siitä niin hirveesti. Mä en oikein tiedä, tai en oo varma, että ahdistaako mua olla sen kanssa. Tavallaan joo, mut kuitenkin tykkään siitä niin paljon, etten tunnista enää ahdistusta. E:n kanssa mua ei koskaan ahdistanut, ainoostaan jännitti hyvällä tapaa. Selasin E:n fb-seinää äsken, vaikka se poistikin mut kavereistaan. Mulle tuli ikävä sitä, mut tiiän että tää toinen poika on "parempaa" seuraa, kuin sellanen joka ei pysy järjissään ja käyttää huumeita yms.

Välillä mulle tulee kuolemanajatuksia taas. Mut yritän haudata ne jonnekkin pois äkkiä, ei nyt mitään itsetuhoisia-ajatuksia kiitos, mun täytyy yrittää olla onnellinen. Viiltelykin käy mielessä, mut se on ihan ehdoton ei. En todellakaan saa. Jos teen yhdenkin viillon, niin se riistäytyy käsistä koko touhu.

Mua ahdisti viikonloppuna ihan järkyttävästi vanhat jutut vuodelta 2008, kun sukulaisia oli meillä käymässä ja puhuttiin kaikesta. Pelkään olla niitten seurassa, jos ne alkaa kaivelemaan menneitä. Ei ne onneks alkanu, mut ne jutut tulee mun mieleen kun vaan näenkin ne sukulaiset. Puukotin itteäni mielessä ja yritin rauhottua. (toi puukotusjuttu on joku outo tapa, mitä teen jos mua ahdistaa) En mä voinut näyttää ahdistusta siinä ruokapöydässä ja alkaa itkemään. Piti vaan hymyillä nätisti ja olla kuin ei olis mitään.

Sisällä mulla kuitenkin oli sellanen ahdistus, että mietin syksyä pystynkö mä tekemään kaiken sen mitä mun täytyy. Tai eihän mun täytyis, mutta mä haluan (kai). Pelottaa vaan. Kun nää kaks juttua liittyy toisiinsa, menneisyys vuodelta 2008 ja tuleva syksy. Se mitä nyt syksyllä tapahtuu, on sen "ansiota" mitä tapahtu sillon 7 vuotta sitten. Kaikki on johtanut tähän. Ja mä en tiedä enää mitä tehdä.

Mä en osaa edes kirjottaa enää. Kun voisinpa vaan kirjottaa tähän kaiken, ihan suoraan ja kiemurtelematta, mut siitä se vasta soppa syntyis. Pitää pysyttäytyä salaperäisenä. Koittakaa ymmärtää.

jotain pysyvää kiitos

En mä oo teitä unohtanut, vaikken yli kuukauteen olekaan kirjottanut. Mulle vaan kuuluu pääosin niin hyvää, ettei oo ollut tarvetta tulla purkamaan tänne ahdistusta, kun onhan mulla se toinen blogi jonne jaan kaiken muun. Miks mä sit nyt tulin kirjottamaan? En mä tiiä, tuli vaan sellanen olo. En tiiä mitä uskallan tänne kertoa paljastumisen pelossa, mutta eiköhän teistä suurin osa kuitenkin tiedä kuka mä oon... Oikeestaan se on aika hullua, miten te tiedätte kuka mä oon, mut samalla mulla ei oo aavistustakaan keitä te ootte. Mut on teissä varmasti niitäkin, joille mä oon vaan neela, tai kuka milloinkin. Voi kunpa mä voisin vaan kertoa ja kirjottaa samallailla kuin ennen. Kirjottaa vaan kaiken mitä mieleen ilmaantuu. Kaipaan sitä vapautta.

Mut niinkuin mä sanoin, mulle kuuluu ihan hyvää. Tai aina on se pieni "mutta" olemassa... Syömiset menee miten menee, mulla ei oo energiaa välittää niistä. Lääkkeet menee alas melkein niinkun pitää, joskus en saa otettua, mut pääosin se onnistuu. Mulla on jaettu viikoittain lääkkeet polilla viimeset 1,5 vuotta, niin että lääkkeet on ollut polin kaapissa ja mulla viikon lääkkeet kerrallaan dosetissa. Tällä viikolla siihen tuli muutos, mulle tyrkättiin kassillinen lääkkeitä mukaan ja nyt ne olettaa, että mä oon valmis pitämään lääkehoidosta ite huolta 100%:sti. En tiiä mitä tässä tapahtuu, mut pelkään että koko ajan saan otettua harvemmin lääkkeet, lopulta alan keräämään niitä ja kaikki päättyy yliannostukseen, siitä sairaalaan ja siitä edelleen osastolle. Sama rumba ku monet monet kerrat aikasemminkin... Ei, en mä sitä halua, mut riskit pitää tiedostaa ja se mua pelottaa, että entä jos niin alkaa käymään?

Lääkkeet on mulla, kukaan ei vahdi syönkö mä niitä vai en. Mut jos en, se alkaa samantien näkyä voinnissa. Vointi romahtaa ja mä alan haluta taas kuolla, koska kaikki menneisyys alkaa ahdistaa. Lopulta mä päädyn yrittämään itsemurhaa, koska en kestä enää. Sillon tietysti toivoen, että onnistun siinä. Lueskelin just mun vaatekaapin ovesta punaista lappua, minkä oon kirjottanut joskus 1,5 vuotta sitten polilla. Mun entinen psykologi pakotti mut kirjottamaan asioita, mitkä vois olla syitä elää tai jotain sinnepäin. Mä en uskonut millään, en sitten mitenkään, että sellasta päivää vois tulla millon mä en haluais muka kuolla, siks se kirjottaminen oli niin vaikeeta. Mut nytkun mä sitä lappua luen, se tuntuu ihan järkeenkäypältä.

Sillon mä halusin niin tosissani kuolla, halusin ihan oikeesti vaan kuolla pois ja tappaa itteni. Mun elämässä ei ollut vuosiin muuta kuin itsemurhan jatkuvaa suunnittelua ja masennusta. Musta tuntuu, että monet osaston hoitajat ja lääkäritkin ajatteli mun olevan jo toivoton, menetetty tapaus, jota ei voi enää auttaa. Mulle on jopa sanottu suoraan osastolla, että "me ei kyllä nyt yhtään tiedetä miten sua vois auttaa tai miten me tätä hoitoa lähdetään alottamaan". Kaikkea on jo kokeiltu ja mikään ei oo pitemmän päälle auttanut. Mä vaan menin koko ajan huonompaan kuntoon ja kukaan ei osannut auttaa mua. En suostunut vuosiin puhumaan niistä oikeista asioista, mitkä vei mun voinnin huonoks. Tuntu, etten pysty luottamaan keheenkään. Samalla pelkäsin, mitä mulle tapahtuu jos puhun niistä asioista-joista-mä-en-puhu. Mutta arvaatteko mitä? Mä oon kirjottanut niistä mun polihoitajalle keväällä. Se oli sellanen teko, mitä en koskaan kuvitellut tekeväni.

Mä en oo kuitenkaan halunnut puhua siitä yhtään. Enkä tiiä pystynkö koskaan puhumaankaan, haluaisin vaan unohtaa. Mut ne asiat ei paljon muuten ratkea kuin puhumalla. Ne viiltää mun sisällä kuin veitset, niiden ulos tuominen vasta viiltääkin kipeesti, mut ne haavat parantuu kyllä ajallaan. Niin mä haluan uskoa, vaikka samalla en niin uskokkaan. Ei tossa oo mitään järkeä, mut eipä mun elämässä kovin monessakaan asiassa oo järkeä muutenkaan.

Voisinpa ihan oikeesti kirjottaa tähän kaiken mikä mun mieltä tälläkin hetkellä painaa... Mutten uskalla. Haluun vaan tuudittautua siihen ajatukseen, että mullahan menee hyvin. Ja niin kauan ku mä ite edes uskon siihen, ni kai se ulospäin siltä näyttääkin. Mun polihoitaja jää kohta kesälomalle melkein kuukaudeks. Mulla on vaan yks lääkärinaika sillä aikaa kun se on lomalla. Ja kun se tulee lomalta, nähdään ehkä kerran kahdestaan ja sitte on perhetapaaminen. Sen jälkeen onkin sitten pitkä tauko ennen seuraavaa aikaa.

Miten mä tuun ylipäätään pärjäämään muutaman kuukauden välisillä polikäynneillä? Kun on niin monta vuotta käynyt siellä viikoittain. Mua ihan oikeesti pelottaa, mut iteppä oon tän tien valinnut. Haluisin niin kovasti olla ihan tavallinen nuori nainen, jolla on tavallinen elämä, jonka ei tarvittis murehtia tälläsistä asioista kuten lääkehoito, viiltely, itsemurha-ajatukset, diagnoosit, masennus ja polikäynnit. Olispa se vaan niin helppoa. Musta tuntuu että oon pilannut mun koko loppu elämän tällä mun kamalalla menneisyydellä ja kaikella mitä on tapahtunut. Ei musta saa enää tavallista nuorta naista tekemälläkään.

Apua miten nää postaukset menee aina tälläseks angstaukseks... Mun tarkotuksena oli tulla kertomaan, että kaikki on ihan hyvin, mut meni taas vähän syvällisemmäks vahingossa...

kysykää toiveita, nyt mä osaan vastata

Mulle kuuluu taas aivan erilaista ku viime postauksessa. En kestä näitä mun mielialan vaihteluita... Tosin onneks tällä kertaa mennään parempaan suuntaan, oon nimittäin tosi onnellinen. Uskaltauduin sit kuitenki laittaa sille pojalle koulusta viestiä, ja juteltiinkin jonkun verran. Sit me nähtiin pari päivää sitten ja sillon vasta ihanaa olikin. Oisin voinu melkein sulaa onnesta. Käveltiin kaks tuntia ympäri kaupunkia, ja juteltiin kaikenlaista.

Nyt oon taas juttelemassa sille fb'ssä, mut en taida uskaltaa kysyä näkemisestä... Pelkään et se ahdistuu tai jotain, jos koko ajan pommitan sitä. Samat pelot kun alkuvuodesta, mut pitäishän mun olla oppinut, että ne on ihan turhia pelkoja... Ylireagoin niin paljon kaikkiin pikkujuttuihinkin, et pelkään koko ajan mitä teen väärin. Mut pitäis yrittää vaan rentoutua ja nauttii tästä kaikesta ihanasta olosta. Niin kauan kun sitä vielä kestää.

Poliaikaan on vielä muutama päivä, mut se jännittää nyt jo ihan tarpeeks. On asioita mitä käydään siellä läpi, ja en saa koskaan puoliakaan sanottua mitä pitäis ja mitä haluisin sanoa. Se tekee siitä käymisestä tosi vaikeeta, ku tiiän jo etukäteen että niin tulee kuitenkin käymään et puolet jää sanomatta. Mut ehkä vielä joku kerta saan sanottua kaiken oleellisen, täytyy vaan uskoa siihen.

Syömiset menee päin helvettiä. Enkä oikeestaan jaksa edes välittää, vaikka pitäis todellakin kun kesä lähestyy koko ajan. Saatan vetää kokonaisen jäätelöpaketin naamaan tosta vaan. Sitte pari leipää ja vähän sitä ja tätä, mitä nyt kaapeista löytyy. Sit on päiviä millon syön pelkkää porkkanaa. Mul menee hermot tähän syömisvammailuun, mutkun ei tästä helvetti pääse ikinä eroon.

mut sä et sitä huomaa

Anteeks ettei musta oo kuulunut täällä blogin puolella yhtikäs mitään ikuisuuksiin. Mä olen ollut viime aikoina tosi onnellinen ja mulla on ollut kaikki hyvin. Nyt tuntuu, että jokin on muuttunut. Tänään polilla olin aika alavireinen, ja mua ahdisti. En hymyillyt tai nauranut iloisesti, niinkuin viime viikkoina. Istuin vaan vakavana.

Alunperin mun ei pitänyt kertoa mikä ahdistaa, koska se on aina ollut mun oma salaisuus. Laihduttaminen. Mutta sain sitten sanottua, että ahdistaa olla läski. Sain pitkän saarnan siitä, etten ole lihava ja maailmassa on kaikenkokosia ihmisiä, mun pitäis vaan oppia hyväksymään itteni tälläsenä, ettei se laihuuskaan tuo onnea. Niin eli toisinsanoen mä olen läski.

Mä en oo viillellyt tai mitään, mut se sama pakkoajattelu on edelleen jatkunut joulusta saakka, että mä mielessäni puukotan itteäni rintaan. Se auttaa ahdistukseen, kun ajattelen miten isken puukkoa rintakehän läpi useita kertoja. Kuulostaa varmasti tosi sairaalta, mut musta se on kuitenkin parempi kuin viiltely. Alkuvuodesta mua vähän pelotti, että joskus otan oikeesti veitsen käteen ja teen niin, mut enää ei oo sitä pelkoa. En pelkää itteeni, tää tilanne on ihan hallinnassa. Polihoitaja kysyi onko ollut itsetuhoisia ajatuksia, mut vastasin kieltävästi.

Mä oon paljon miettinyt viime päivinä E:tä ja sitä poikaa koulusta. Äsken tuli ihan täytenä yllätyksenä, että E on poistanut mut fb-kavereista. Mä kun olin just laittamassa sille viestiä ja kysymässä mitä kuuluu, ni sit se onki poistanu mut. Oli pakko tarkistaa onks se toinen poika vielä mun kavereissa... Onhan se. Mut sit jänistin ja en uskaltanu laittaa sillekkään viestiä. Sillä on varmaa muutakin tekemistä ku olla mun kanssa. Vaikka mulla onkin sitä kauhea ikävä, niin en tiiä tulisko siitä vaan kiusallista jos nähtäis pitkästä aikaa. En haluu nimittäin mitään akwardeja hiljaisuuksia. Pitää harkita tarkkaan laitanko sille viestiä vai en...

Mulla on vaan niin outo olo. Tavallaan kaikki on hyvin ja mulla on tulevaisuudessa paljon kaikkea kivaa tiedossa. Mut toisaalta mä oon tosi yksinäinen ja ahdistunut. Mä oon syöny lääkkeet monta kuukautta ihan säännöllisesti, eikä mulla oo halua kuolla tai mitään. Silti on vaan paska olo. Turhauttavaa, kun kaiken pitäis olla hyvin ni sit musta tuntuu tältä.

Mä haluan mun elämään nyt just jotain sisältöä. Sitä on tulossa tulevaisuudessa ihan riittämiin, mut mun on pakko päästä tästä olosta yli ennenku tää menee pahemmaks. En vaan tiiä miten siinä onnistuisin mut pakko yrittää jotain. Ja lupaan päivittää tänne jatkossa vähän useemmin.