mä en jaksa enää

Mä oon niin kuollut. Makaan kotona sängyllä ja en jaksa edes avata konetta joten kirjotan puhelimella... Näin tänään sitä poikaa koulusta. Ei se musta tykkää, kyllähän mä sen jo tiesin... Mut kuka tyhmä kuvitteli silti et tästä vois tulla jotain? Minä. Pidättelin koko ajan itkua sen jälkeen ku se sano valitut sanansa. Yritin vääntää naamalle jotain hymyn tapasta mut vaikeerta se oli. Mä vihaan itteäni. Se sano ettei mussa oo mitään vikaa, mut paskat. Mussa se kaikki vika on. Kuka musta nyt vois edes tykätä? Aaargh kivaa itsesäälissä pyöriskelyä mut niin se on. Mun mielessä kävi ajatuksia joita mun ei pitäny enää koskaan ajatella. Mä taisin hetken haluta kuolla. Ja viillellä nyt ainakin. Onneks en ollu kotona vaan kaupungilla.

Mä en saa sortua enää mihinkään tälläseen. Mulla on nyt uus elämä ja jos se poika ei halunnut mun elämään kuulua niin minkäs mä sille voin. Kaikkeni yritin ja täasä tulos. Mua suututtaa niin paljon. Miten oon voinut olla niin tyhmä ja typerä ja sinisilmänen? Ehkä mä tästä opin jotain. Älä ikinä rakastu.

Mut nyt mä oon kotona ja täytyy sinnitellä etten tee typeryyksiä. Mä en voi riskeerata kaikkea mitä mulla on nyt. Mun täytyy jaksaa elää. Ei saa menettää elämänhalua. Ei saa satuttaa itteään. Mä toivon että selviän tästä.

kuuluu vain kuinka yksin hengitän

En taas tiedä mistä alottaa. Oon todella väsynyt, mun on vaan pakko jaksaa. Toisaalta mulla ei oo kyllä aikomustakaan luovuttaa. Oon täynnä elämää, vaikkakin kaikki voi muuttua pienessä hetkessä. Mua ahdistaa kavereiden puolesta, kun tuntuu että vähän joka toisella menee jollain tapaa huonosti. Enkä mä voi auttaa oikein mitenkään...

Mulla on poli piiiiitkästä aikaa ens maanantaina. 1,5kk ilman polikäyntejä kahden tukipuhelun varassa. Tää aika on menny ihan hyvin itseasiassa. Ei mulla oo ollu aikaa murehtia, oon väsynyt ja tahdon nukkua koko ajan. Silti täytyy jaksaa. Kyllä mä jaksankin.

Nään viikonloppuna sitä poikaa koulusta. Meiän viime näkeminen ei mennyt ihan putkeen, mut mä luulen että tää tulee menee paremmin. Mulla on niin ikävä sitä koko ajan. Oon yrittänyt koko tän ajan vaan olla ajattelematta sitä ihmistä, mutten mä pysty. Nyt mä oon antanut itelleni luvan ajatella sitä taas. Ja mä oon niin onnellinen.

Vaikka kaikki voi muuttua hetkessä.

et haluu kertoo mikä sua painaa

Välillä, tai oikeastaan useimmiten mä en jaksa. Mut jaksan vaikken jaksakkaan. Pakko jaksaa. Nyt ei oo oikee hetki luovuttaa. Sekin käy mulla aina sillon tällön mielessä. Asun junaradan vieressä. Nään ikkunasta junat ja kuulen niiden äänen varmaan sata kertaa päivän aikana. Mutta en mä voi tehdä niin. Enhän mä edes ole itsetuhoinen, miks mä haluisin tappaa itteni?

Mua ahdistaa. En pura mun ahdistusta kellekkään. En enää edes kirjoita sitä ylös ja pura ajatuksia paperille tai blogiin. Polilla oon käynyt viimeks kuukaus sitten, seuraava aika on kuukauden päästä. 9 päivän päästä mulla on soittoaika polihoitajan kanssa. Se kestää ehkä kymmenen minuuttia, ja sanon siinä että kaikki menee hyvin. Kaikkihan menee hyvin?

Syön kyllä lääkkeet säännöllisesti joka päivä. Mut tuntuu ettei ne ihan auta riittävästi. En oo kuitenkaan halukas mihinkään lääkelisäyksiin. En tiedä mikä mua oikein vaivaa. Tai ehkä tiedänkin, mut se vaan on niin, että se asia on näin ja pysyy näin. Jos multa loppuu voimat lopullisesti, sitten katotaan tilanne uudestaan. Mut täl hetkellä mun on pakko jaksaa. Hymyillä, nauraa, olla positiviinen, jaksaa.

Ei mulla oo käynyt mielessäkään viiltely. Oon kuitenkin ollut niin kauan viiltelemättä, että en halua siihen sudenkuoppaan enää. Oon vaan niin voimaton. En tajuu mistä revin joka aamu sen energian, että jaksan taas hymyillä koko päivän. Iltasin oon niin loppu, et nukahdan samantien ku laitan silmät kiinni. Vaikka oonhan mä onnellinenkin. Mut välillä joudun ihan tosissaan pakottamaan itteni jaksamaan. Mut uskon, et mä selviän. Se on tärkeintä, vai mitä?

jos jotain alottaa, ni ei voi alkaa pelkää huomista

Mä mietin vaan sitä poikaa. Yritän olla ajattelematta, mitä enemmän yritän, ni sitä enemmän mä sitä kuitenkin ajattelen... En ois halunnu, että tässä käy näin. Näin muuten sen yhden tytön tässä yks päivä kävelemässä käsi kädessä jonkun toisen pojan kanssa. Ainakaan siis niillä kahdella ei voi olla mitään juttua. Tavallaan huokasin helpotuksesta. Mut ehkä mä oon sit vaan niin hirveä ihminen, ettei se halua olla edes mun kaveri. Oon yrittänyt olla mahdollisimman oma itteni sen kanssa, mut jos se ei kerran riitä sille pojalle, ni minkäs mä sille voin. Tietysti mua on jännittänyt joka kerta kun nähdään tai jutellaan, mut tavallaan se kuuluu vähän asiaan.

Mua vaan suututtaa niin paljon. Mikä mussa on vikana tai mitä mä oon taas tehnyt väärin tässäkin asiassa? Ehkä se meni väärin, että ihastuin siihen poikaan niin palavasti heti alussa. Mun pitäis vaan pystyä unohtamaan se, eikä jäädä roikkumaan tähän ihastukseen. Kyllä mä välillä mietin E:täkin, mut tiedän että se juttu on tuhoon tuomittu loppuelämän ajaks. Ei siitä ikinä vois tulla mitään. E on ihana ihminen sillon, ku se ei oo vetänyt/ottanut mitään, mut valitettavasti se on sen elämä ja se saa tehdä mitä se haluaa.

Mut tää ei ollu tän postauksen aihe, halusin vaan sanoa pari sanaa mun viime aikojen ajatuksista... Tässä postauksessa halusin kuitenkin sanoa teille, ketkä tunnette mut oikeesti, että mun tulevaisuus ja sen tarkemmat suunnitelmat ei kuulu tähän blogiin sanallakaan. Jos oon päässyt vaikka parturi-kampaajakouluun, niin kertoisin siitä kyllä ite jos kokisin asian tarpeelliseks. Puhun ihan siitä syystä mun tulevaisuudesta erittäin ympäripyöreesti, ettei ihan jokainen tuntematon osais yhdistää neelaa muhun. Oon tehnyt sen virheen varmaan tuhat kertaa, että paljastan näissä blogeissa liikaa mun elämästä ja lopulta mut on tunnistettu.

Mulle tulee melko paljon kommentteja tänne blogiin, joissa puhutaan mun tulevaisuudesta, mut valiettavasti en voi julkasta niitä, just sen takia etten halua mua tunnistettavan niiden perusteella. Se olis täysin eriasia jos tykkäisin hirveesti hevosista ja multa kysyttäisiin jotain siitä, niin voisin vaikka vastatakkin, koska hevoshulluja on miljoona muutakin maailmassa. Mut jos mulle sanotaan, että esittele Islantia kun meet siellä käymään, niin en mielelläni niin tekis, koska kovin monetkaan ei pääse käymään Islannissa ja tunnistamisriski nousee about 1000 prosenttiin... Toivottavasti ymmärrätte. Luen kuitenkin kaikki kommentit, mut joudun miettimään tarkkaan mitkä niistä voin julkaista. Ne jutut mitä en halua tänne, kuuluu sinne toiseen blogiin, ja sinne voitte ihan rauhassa kommentoida mitä ikinä mieleen tulee ♥

tää on tyhjä ja lohduton leikki

Polihoitaja laitto tänään viestiä, ja kysy pitäiskö meiän nähä tai jutella puhelimessa vielä ennen ens viikon perhetapaamista, kun lääkäri oli sellasta viestiä jättänyt. Sanoin, ettei siihen oo tarvetta, ku oon nyt alkanu syömään lääkkeitäkin taas. Sit se vaan sano, että laita sitten viestiä jos tulee jotain. Olin vaa et joo... Vaikka tuliskin jotain, tuskin laittaisin.

Tänään oon meinannu purskahtaa itkuun monta kertaa, kun tuntuu ettei mikään onnistu. Vaikka syönkin niitä lääkkeitä, en oo kylläkään ottanut ihan kokonaisia annoksia, ihan vaan siitä syystä, että lääkäri käski alottaa pienemmillä annoksilla aluks. Ite oisin kyllä jatkanut niillä annoksilla millä ennenkin. Mut ehkä tää herkkyys johtuu vaan siitä, ettei lääkeannokset oo kohdillaan vielä. Vasta kuukauden päästä on kaikki lääkeannokset samalla tasolla ku aikasemmin, ku niitä pitää kuulemma nostaa vähitellen.

Mua on alkanut taas pelottaa tulevaisuus. Yritän olla ajattelematta koko asiaa, ja jos vahingossa ajattelen, niin koitan kääntää sen niin, että kaikki menee varmasti hyvin. Se on vaan vähän vaikeaa, kun elämässä on suuria muutoksia just nyt tulossa. Mä en tiedä miten mä selviän siitä kaikesta, mut mulla on vaan yks vaihtoehto ja se on yrittäminen. Pakko yrittää.

Mietin vähän liian usein taas sitä poikaa, vaikka piti unohtaa koko ihminen.

valintojen maailma, tuijotan tienviittoja

Lääkkeitten syönti jatkuu edelleen hyvin. Oon ottanut ne nyt joka päivä! En kyllä huomaa voinnissa mitään muutosta mihinkään suuntaan, vaikka alotinkin ne uudestaan. Mut kai se syöminen turvaa sen, ettei vointi ainakaan huonommaks pääse menemään...

Muutenkin kuuluu hyvää. Tai toki mua jännittää syksy ja muutenkin mitä tulee tapahtumaan. Mut mä luulen, että pärjään. Lääkkeet on olennainen osa mun hoitoa, se pitää vaan pitää mielessä. Mut poliaikojen kanssa on vielä vähän säätöä. Ne haluais, että mun poliajat jatkuis syksyllä ja jatkossa 1-1,5kk välein. Mä taas ehdotin, että 3kk välein ja väleissä puhelinaikoja tai jotain. Mut kai mä sit suostun kompromissiin, että 2kk välein, mut useemmin en suostu. Joka tapauksessa ne tulee harvenemaan joka viikkosista ajoista, mut se on mun oma valinta. Ei ne voi mua pakottaa käymään polilla joka kuukaus.

Mut eiköhän kaikki järjesty.

moni tuhoa pelkää mielessään

Mun oli pakko yrittää, ja mä onnistuin. Kolme päivää oon nyt syönyt lääkkeitä. Kuulostaa varmasti ihan naurettavan vähältä, mut jostain se on alotettava. Ja mä aion jatkaa tätä. Jos kerrankin lipsun tästä rutiinista, niin tiiän et sit se on taas menoa... Pitää vaan nyt yrittää kaikkeni ja tsempata. Kyllä tää tästä.

En aio riskeerata mun tulevaisuutta sillä, etten söis lääkkeitä, ja vointi romahtaiskin. Haluun voida hyvin ja jatkaa elämää, enkä vajota takasin sinne pinnan alle pimeyteen toivomaan kuolemaa. En enää ikinä. Ei ihmisen kuulu tappaa itteään. Ihmisen kuuluu elää niin kauan ku siihen on mahdollisuus. Tuntuu vähän tekopyhältä sanoa kaiken tekemäni jälkeen näin, mut niin se vaan on.

Mä en koe todellakaan, että oisin vielä täysin terve kaikesta paskasta. Siihen menee vielä aikaa, mut oon huomannut miten mun ajattelu on muuttunut aikuisemmaks ja järkevämmäks. Oon kasvanut henkisesti ja mennyt eteenpäin. Miks pilata tää kaikki sillä, että lopettaa lääkkeet liian aikasin, ja sitten mä taas oon siellä alkupisteessä. Mä en edes muista, koska oisin viimeks voinu perjaatteessa näinkin hyvin. En oo halunnut tappaa itteäni suunnilleen puoleen vuoteen. Puol vuotta mä oon ihan oikeesti elänyt tietäen, että mulla on tulevaisuus, eikä niin että suunnittelen 24/7 sitä miten tapan itteni. Se on jo musta ihan huima muutos. Ja sillä tiellä mä aion pysyä.