voisin sanoakkin jotain mutta vaikenen

En oo kirjottanut tänne vähään aikaan ajatustakaan. Mut mun ajatukset on ollu selkeitä ja ihan positiivisia. Kaikki on menny suhteellisen hyvin ja oon onnellinen. Välillä tulee yksinäisiä oloja, mut ne menee aina jossain vaiheessa ohi. Välillä mun ajatukset on vähän vainoharhasia, mut nekin menee ajallaan pois. Vainoharhasella tarkotan tässä tapauksessa sitä, että musta tuntuu että kaikki on jotenki salaliitossa mua vastaan ja ne vaan esittää olevansa mun kavereita tai läheisiä, vaikka oikeesti ne vihaa mua. Tulkitsen jokaisen eleen mun ympärillä olevista ihmisistä, ja jos ne unohtaa hymyillä niin musta tuntuu että ne vihaa mua. Mut myös positiiviset eleet osaan tulkita ihan väärin, ajattelen että "toi vaan esittää ja ei se oikeesti tarkota tota". Tärkeintä on kuitenkin, että tiiän mikä on totta ja mikä ei, vaikka uskomus noihin vainoharhoihin on suuri ja ne tuntuu todellisilta.

Muuten mun elämässä on tällä hetkellä kaikki hyvin.

kestää tuhat kertaa kauemmin toipuu ku romahtaa

Oon niin ristiriitasissa fiiliksissä, etten tiedä mitä tulla kirjottamaan tänne. Haluun kuitenkin jotain kertoa mun kuulumisista, joten tässä tulee taas yks epämääränen postaus lisää. Osa musta haluaa sanoa, että kaikki on hyvin ja mä olen onnellinen. Niinhän mä oonkin. Oon vaan tosi väsynyt ja yksinäinen, vaikka mulla on ihania ihmisiä ympärillä ja nukunhan mä joka yö yli 10h. Mä oon syönyt monta kuukautta lääkkeitäkin säännöllisesti ja silti ahdistaa. Viikko sitten oli pieni romahdus, kun katottiin kaverin kanssa Katon kokoinen tähtitaivas -leffaa, jossa käsitellään kuolemaa. Mä vaan itkin ja itkin melkein koko leffan ajan ja yli tunnin sen jälkeenkin. Onneks mulla oli kaveri siinä, koska yksin olisin todennäkösesti tehny jotain tyhmää itelleni.

Eikä siinä siis ollut kyse mistään leffasta. Tai joo tavallaan, mut se mun hyvä kaveri joka teki itsemurhan alle vuos sitten, sen kuolema tuli vaan niin pinnalle uudestaan. Se leffa vaan laukas kaiken. Mulla on sitä niin ikävä. Syytän edelleen sen kuolemasta osittain itteeni. Mä en tuu pääsee ikinä siitä yli, ellen lopeta itteni syyttämistä. En vaan osaa muutakaan. Ei mikään tuo sitä ihanaa ihmistä takasin.

Toinen voimien loppuminen tuli eteen alkuviikosta, kun tuntu että koko maailma romahtaa mun niskaan ja epäonnistun kaikessa. Kaikki meni päin helvettiä ja mä vaan tuijotin ikkunasta ohi menevää junaa miettien, että mä meen tonne alle kohta. Pystyn kuitenki toistaseks ajattelee järkevästi ja hillitsee itteni. En oo enää niin impulsiivinen ku vaikka puol vuotta sitten. Sillon pienenkin vastoinkäymisen tullessa eteen tartuin lähes poikkeuksetta terään. Enää mä en tee niin.

Mä oon mennyt hurjasti eteenpäin parantumisessa ja muutenkin siinä, että olisin taas ihminen joka eläis ihanaa elämää, eikä ramppais suljetulla ja viiltelis itteään, haaveilis kuolemasta ja yrittäis itsemurhaa ja leikkis syömisellä ja lääkkeillä... Mä alan olla jo lähellä sitä ihmistä, jokska mä haluan tulla. Edelleen mulla on pahoja tapoja, kuten se ajatuksissa ittensä rintaan puukottaminen, tai kaloreiden laskeminen, samoinku lääkkeitten milligrammojen laskeskelu tappavaan annokseen... Mut mä luulen, et näin tulee olemaan aina. Yritän vaan sopeutua siihen ajatukseen. Mut enää mä en päästä itteeni käymään siellä pohjalla, koska kestää tuhat kertaa kauemmin toipuu ku romahtaa.

mä en jaksa enää

Mä oon niin kuollut. Makaan kotona sängyllä ja en jaksa edes avata konetta joten kirjotan puhelimella... Näin tänään sitä poikaa koulusta. Ei se musta tykkää, kyllähän mä sen jo tiesin... Mut kuka tyhmä kuvitteli silti et tästä vois tulla jotain? Minä. Pidättelin koko ajan itkua sen jälkeen ku se sano valitut sanansa. Yritin vääntää naamalle jotain hymyn tapasta mut vaikeerta se oli. Mä vihaan itteäni. Se sano ettei mussa oo mitään vikaa, mut paskat. Mussa se kaikki vika on. Kuka musta nyt vois edes tykätä? Aaargh kivaa itsesäälissä pyöriskelyä mut niin se on. Mun mielessä kävi ajatuksia joita mun ei pitäny enää koskaan ajatella. Mä taisin hetken haluta kuolla. Ja viillellä nyt ainakin. Onneks en ollu kotona vaan kaupungilla.

Mä en saa sortua enää mihinkään tälläseen. Mulla on nyt uus elämä ja jos se poika ei halunnut mun elämään kuulua niin minkäs mä sille voin. Kaikkeni yritin ja täasä tulos. Mua suututtaa niin paljon. Miten oon voinut olla niin tyhmä ja typerä ja sinisilmänen? Ehkä mä tästä opin jotain. Älä ikinä rakastu.

Mut nyt mä oon kotona ja täytyy sinnitellä etten tee typeryyksiä. Mä en voi riskeerata kaikkea mitä mulla on nyt. Mun täytyy jaksaa elää. Ei saa menettää elämänhalua. Ei saa satuttaa itteään. Mä toivon että selviän tästä.

kuuluu vain kuinka yksin hengitän

En taas tiedä mistä alottaa. Oon todella väsynyt, mun on vaan pakko jaksaa. Toisaalta mulla ei oo kyllä aikomustakaan luovuttaa. Oon täynnä elämää, vaikkakin kaikki voi muuttua pienessä hetkessä. Mua ahdistaa kavereiden puolesta, kun tuntuu että vähän joka toisella menee jollain tapaa huonosti. Enkä mä voi auttaa oikein mitenkään...

Mulla on poli piiiiitkästä aikaa ens maanantaina. 1,5kk ilman polikäyntejä kahden tukipuhelun varassa. Tää aika on menny ihan hyvin itseasiassa. Ei mulla oo ollu aikaa murehtia, oon väsynyt ja tahdon nukkua koko ajan. Silti täytyy jaksaa. Kyllä mä jaksankin.

Nään viikonloppuna sitä poikaa koulusta. Meiän viime näkeminen ei mennyt ihan putkeen, mut mä luulen että tää tulee menee paremmin. Mulla on niin ikävä sitä koko ajan. Oon yrittänyt koko tän ajan vaan olla ajattelematta sitä ihmistä, mutten mä pysty. Nyt mä oon antanut itelleni luvan ajatella sitä taas. Ja mä oon niin onnellinen.

Vaikka kaikki voi muuttua hetkessä.

et haluu kertoo mikä sua painaa

Välillä, tai oikeastaan useimmiten mä en jaksa. Mut jaksan vaikken jaksakkaan. Pakko jaksaa. Nyt ei oo oikee hetki luovuttaa. Sekin käy mulla aina sillon tällön mielessä. Asun junaradan vieressä. Nään ikkunasta junat ja kuulen niiden äänen varmaan sata kertaa päivän aikana. Mutta en mä voi tehdä niin. Enhän mä edes ole itsetuhoinen, miks mä haluisin tappaa itteni?

Mua ahdistaa. En pura mun ahdistusta kellekkään. En enää edes kirjoita sitä ylös ja pura ajatuksia paperille tai blogiin. Polilla oon käynyt viimeks kuukaus sitten, seuraava aika on kuukauden päästä. 9 päivän päästä mulla on soittoaika polihoitajan kanssa. Se kestää ehkä kymmenen minuuttia, ja sanon siinä että kaikki menee hyvin. Kaikkihan menee hyvin?

Syön kyllä lääkkeet säännöllisesti joka päivä. Mut tuntuu ettei ne ihan auta riittävästi. En oo kuitenkaan halukas mihinkään lääkelisäyksiin. En tiedä mikä mua oikein vaivaa. Tai ehkä tiedänkin, mut se vaan on niin, että se asia on näin ja pysyy näin. Jos multa loppuu voimat lopullisesti, sitten katotaan tilanne uudestaan. Mut täl hetkellä mun on pakko jaksaa. Hymyillä, nauraa, olla positiviinen, jaksaa.

Ei mulla oo käynyt mielessäkään viiltely. Oon kuitenkin ollut niin kauan viiltelemättä, että en halua siihen sudenkuoppaan enää. Oon vaan niin voimaton. En tajuu mistä revin joka aamu sen energian, että jaksan taas hymyillä koko päivän. Iltasin oon niin loppu, et nukahdan samantien ku laitan silmät kiinni. Vaikka oonhan mä onnellinenkin. Mut välillä joudun ihan tosissaan pakottamaan itteni jaksamaan. Mut uskon, et mä selviän. Se on tärkeintä, vai mitä?

jos jotain alottaa, ni ei voi alkaa pelkää huomista

Mä mietin vaan sitä poikaa. Yritän olla ajattelematta, mitä enemmän yritän, ni sitä enemmän mä sitä kuitenkin ajattelen... En ois halunnu, että tässä käy näin. Näin muuten sen yhden tytön tässä yks päivä kävelemässä käsi kädessä jonkun toisen pojan kanssa. Ainakaan siis niillä kahdella ei voi olla mitään juttua. Tavallaan huokasin helpotuksesta. Mut ehkä mä oon sit vaan niin hirveä ihminen, ettei se halua olla edes mun kaveri. Oon yrittänyt olla mahdollisimman oma itteni sen kanssa, mut jos se ei kerran riitä sille pojalle, ni minkäs mä sille voin. Tietysti mua on jännittänyt joka kerta kun nähdään tai jutellaan, mut tavallaan se kuuluu vähän asiaan.

Mua vaan suututtaa niin paljon. Mikä mussa on vikana tai mitä mä oon taas tehnyt väärin tässäkin asiassa? Ehkä se meni väärin, että ihastuin siihen poikaan niin palavasti heti alussa. Mun pitäis vaan pystyä unohtamaan se, eikä jäädä roikkumaan tähän ihastukseen. Kyllä mä välillä mietin E:täkin, mut tiedän että se juttu on tuhoon tuomittu loppuelämän ajaks. Ei siitä ikinä vois tulla mitään. E on ihana ihminen sillon, ku se ei oo vetänyt/ottanut mitään, mut valitettavasti se on sen elämä ja se saa tehdä mitä se haluaa.

Mut tää ei ollu tän postauksen aihe, halusin vaan sanoa pari sanaa mun viime aikojen ajatuksista... Tässä postauksessa halusin kuitenkin sanoa teille, ketkä tunnette mut oikeesti, että mun tulevaisuus ja sen tarkemmat suunnitelmat ei kuulu tähän blogiin sanallakaan. Jos oon päässyt vaikka parturi-kampaajakouluun, niin kertoisin siitä kyllä ite jos kokisin asian tarpeelliseks. Puhun ihan siitä syystä mun tulevaisuudesta erittäin ympäripyöreesti, ettei ihan jokainen tuntematon osais yhdistää neelaa muhun. Oon tehnyt sen virheen varmaan tuhat kertaa, että paljastan näissä blogeissa liikaa mun elämästä ja lopulta mut on tunnistettu.

Mulle tulee melko paljon kommentteja tänne blogiin, joissa puhutaan mun tulevaisuudesta, mut valiettavasti en voi julkasta niitä, just sen takia etten halua mua tunnistettavan niiden perusteella. Se olis täysin eriasia jos tykkäisin hirveesti hevosista ja multa kysyttäisiin jotain siitä, niin voisin vaikka vastatakkin, koska hevoshulluja on miljoona muutakin maailmassa. Mut jos mulle sanotaan, että esittele Islantia kun meet siellä käymään, niin en mielelläni niin tekis, koska kovin monetkaan ei pääse käymään Islannissa ja tunnistamisriski nousee about 1000 prosenttiin... Toivottavasti ymmärrätte. Luen kuitenkin kaikki kommentit, mut joudun miettimään tarkkaan mitkä niistä voin julkaista. Ne jutut mitä en halua tänne, kuuluu sinne toiseen blogiin, ja sinne voitte ihan rauhassa kommentoida mitä ikinä mieleen tulee ♥

tää on tyhjä ja lohduton leikki

Polihoitaja laitto tänään viestiä, ja kysy pitäiskö meiän nähä tai jutella puhelimessa vielä ennen ens viikon perhetapaamista, kun lääkäri oli sellasta viestiä jättänyt. Sanoin, ettei siihen oo tarvetta, ku oon nyt alkanu syömään lääkkeitäkin taas. Sit se vaan sano, että laita sitten viestiä jos tulee jotain. Olin vaa et joo... Vaikka tuliskin jotain, tuskin laittaisin.

Tänään oon meinannu purskahtaa itkuun monta kertaa, kun tuntuu ettei mikään onnistu. Vaikka syönkin niitä lääkkeitä, en oo kylläkään ottanut ihan kokonaisia annoksia, ihan vaan siitä syystä, että lääkäri käski alottaa pienemmillä annoksilla aluks. Ite oisin kyllä jatkanut niillä annoksilla millä ennenkin. Mut ehkä tää herkkyys johtuu vaan siitä, ettei lääkeannokset oo kohdillaan vielä. Vasta kuukauden päästä on kaikki lääkeannokset samalla tasolla ku aikasemmin, ku niitä pitää kuulemma nostaa vähitellen.

Mua on alkanut taas pelottaa tulevaisuus. Yritän olla ajattelematta koko asiaa, ja jos vahingossa ajattelen, niin koitan kääntää sen niin, että kaikki menee varmasti hyvin. Se on vaan vähän vaikeaa, kun elämässä on suuria muutoksia just nyt tulossa. Mä en tiedä miten mä selviän siitä kaikesta, mut mulla on vaan yks vaihtoehto ja se on yrittäminen. Pakko yrittää.

Mietin vähän liian usein taas sitä poikaa, vaikka piti unohtaa koko ihminen.