kysykää toiveita, nyt mä osaan vastata

Mulle kuuluu taas aivan erilaista ku viime postauksessa. En kestä näitä mun mielialan vaihteluita... Tosin onneks tällä kertaa mennään parempaan suuntaan, oon nimittäin tosi onnellinen. Uskaltauduin sit kuitenki laittaa sille pojalle koulusta viestiä, ja juteltiinkin jonkun verran. Sit me nähtiin pari päivää sitten ja sillon vasta ihanaa olikin. Oisin voinu melkein sulaa onnesta. Käveltiin kaks tuntia ympäri kaupunkia, ja juteltiin kaikenlaista.

Nyt oon taas juttelemassa sille fb'ssä, mut en taida uskaltaa kysyä näkemisestä... Pelkään et se ahdistuu tai jotain, jos koko ajan pommitan sitä. Samat pelot kun alkuvuodesta, mut pitäishän mun olla oppinut, että ne on ihan turhia pelkoja... Ylireagoin niin paljon kaikkiin pikkujuttuihinkin, et pelkään koko ajan mitä teen väärin. Mut pitäis yrittää vaan rentoutua ja nauttii tästä kaikesta ihanasta olosta. Niin kauan kun sitä vielä kestää.

Poliaikaan on vielä muutama päivä, mut se jännittää nyt jo ihan tarpeeks. On asioita mitä käydään siellä läpi, ja en saa koskaan puoliakaan sanottua mitä pitäis ja mitä haluisin sanoa. Se tekee siitä käymisestä tosi vaikeeta, ku tiiän jo etukäteen että niin tulee kuitenkin käymään et puolet jää sanomatta. Mut ehkä vielä joku kerta saan sanottua kaiken oleellisen, täytyy vaan uskoa siihen.

Syömiset menee päin helvettiä. Enkä oikeestaan jaksa edes välittää, vaikka pitäis todellakin kun kesä lähestyy koko ajan. Saatan vetää kokonaisen jäätelöpaketin naamaan tosta vaan. Sitte pari leipää ja vähän sitä ja tätä, mitä nyt kaapeista löytyy. Sit on päiviä millon syön pelkkää porkkanaa. Mul menee hermot tähän syömisvammailuun, mutkun ei tästä helvetti pääse ikinä eroon.

mut sä et sitä huomaa

Anteeks ettei musta oo kuulunut täällä blogin puolella yhtikäs mitään ikuisuuksiin. Mä olen ollut viime aikoina tosi onnellinen ja mulla on ollut kaikki hyvin. Nyt tuntuu, että jokin on muuttunut. Tänään polilla olin aika alavireinen, ja mua ahdisti. En hymyillyt tai nauranut iloisesti, niinkuin viime viikkoina. Istuin vaan vakavana.

Alunperin mun ei pitänyt kertoa mikä ahdistaa, koska se on aina ollut mun oma salaisuus. Laihduttaminen. Mutta sain sitten sanottua, että ahdistaa olla läski. Sain pitkän saarnan siitä, etten ole lihava ja maailmassa on kaikenkokosia ihmisiä, mun pitäis vaan oppia hyväksymään itteni tälläsenä, ettei se laihuuskaan tuo onnea. Niin eli toisinsanoen mä olen läski.

Mä en oo viillellyt tai mitään, mut se sama pakkoajattelu on edelleen jatkunut joulusta saakka, että mä mielessäni puukotan itteäni rintaan. Se auttaa ahdistukseen, kun ajattelen miten isken puukkoa rintakehän läpi useita kertoja. Kuulostaa varmasti tosi sairaalta, mut musta se on kuitenkin parempi kuin viiltely. Alkuvuodesta mua vähän pelotti, että joskus otan oikeesti veitsen käteen ja teen niin, mut enää ei oo sitä pelkoa. En pelkää itteeni, tää tilanne on ihan hallinnassa. Polihoitaja kysyi onko ollut itsetuhoisia ajatuksia, mut vastasin kieltävästi.

Mä oon paljon miettinyt viime päivinä E:tä ja sitä poikaa koulusta. Äsken tuli ihan täytenä yllätyksenä, että E on poistanut mut fb-kavereista. Mä kun olin just laittamassa sille viestiä ja kysymässä mitä kuuluu, ni sit se onki poistanu mut. Oli pakko tarkistaa onks se toinen poika vielä mun kavereissa... Onhan se. Mut sit jänistin ja en uskaltanu laittaa sillekkään viestiä. Sillä on varmaa muutakin tekemistä ku olla mun kanssa. Vaikka mulla onkin sitä kauhea ikävä, niin en tiiä tulisko siitä vaan kiusallista jos nähtäis pitkästä aikaa. En haluu nimittäin mitään akwardeja hiljaisuuksia. Pitää harkita tarkkaan laitanko sille viestiä vai en...

Mulla on vaan niin outo olo. Tavallaan kaikki on hyvin ja mulla on tulevaisuudessa paljon kaikkea kivaa tiedossa. Mut toisaalta mä oon tosi yksinäinen ja ahdistunut. Mä oon syöny lääkkeet monta kuukautta ihan säännöllisesti, eikä mulla oo halua kuolla tai mitään. Silti on vaan paska olo. Turhauttavaa, kun kaiken pitäis olla hyvin ni sit musta tuntuu tältä.

Mä haluan mun elämään nyt just jotain sisältöä. Sitä on tulossa tulevaisuudessa ihan riittämiin, mut mun on pakko päästä tästä olosta yli ennenku tää menee pahemmaks. En vaan tiiä miten siinä onnistuisin mut pakko yrittää jotain. Ja lupaan päivittää tänne jatkossa vähän useemmin.