unohdan kun sen aika on

Ahdistaa joku käsittämätön asia syvällä mun sisällä. En saa siitä kiinni, mutta siellä se on ja pysyy. En uskalla alkaa kaivelemaan sitä, ettei ahdistus vaan kasva kahta kauheemmaks. Antaa sen olla siellä toistaseks. Kohta vaan alkaa tulla vähän kiire sen kanssa, ei tässä oo enää paljoa aikaa. Ajattelin kirjottaa siitä, mutten tiedä miten. En saa siitä kiinni, se vaan kipristelee mun sisällä ja välillä tuntuu kun se iskis mua puukolla vatsaan. Välillä se osaa olla ihan nätisti.

Pelkään vaan, etten pääse elämässä eteenpäin tän möykyn takia. Kyllähän mä tiedän mistä se kaikki johtuu, mutten tiedä kuitenkaan miten pääsisin siitä eroon. Tuntuu niin vaikeelta jo ajatuskin siitä kaikesta, mitä joutuisin tekemään sen eteen, että voisin elää elämää ilman möykkyä. Enkä mä edes tiedä onko se mahdollista. Ottaakko riski ja kokeilla, vai tyytyäkö tähän paskaan...

Olisko musta edes elämään normaalia elämää? Oon koko nuoruuteni, viimeset kaheksan vuotta elänyt möykyn kanssa ja tottunut siihen, etten pysty tekemään kaikkea mitä ehkä haluaisinkin. Oon rakentanut aikuisen itteni sen varaan, enkä tiedä onko järkeä rikkoa kaikkea sitä mitä oon saanut aikaan. Varsinkaan kun en tiedä voisko tästä tulla jotain parempaa, vai meniskö kaikki vaan huonompaan.

Mun eteen on tehty monelta taholta niin paljon työtä. että pysyisin edes hengissä. Nyt mä oon vihdoin kasassa, hengissä ja elossa, mutten kokonainen kuitenkaan. Mä tiedän jossain syvällä mun sisällä, ettei näin kuulu olla. Mä en ole vielä ehjä. Mut täytyis rikkoa kokonaan, ennenkuin voisin alkaa kokoomaan itteeni alusta uudelleen. Mut mitä järkeä on hajottaa kaikki? Ei mitään varmaan.

miksi sä kutsuit mua enkeliksi

Tää vuos on ensimmäinen varmaan viiteentoista vuoteen, jolloin en tehnyt ainuttakaan uudenvuodenlupausta. Yleensä mun lupaukset on viime vuosina ollut tyyliä "laihduta 20kg" tai "älä joudu osastolle enää ikinä" tai "kuole tänä vuonna". Tänä vuonna ei mitään. En tiiä onko se hyvä vai huono juttu. Olo on jotenkin turta kaikelle ja samalla tuntuu että reagoin kaikkeen liian vahvasti. Kaikki tuntuu liian raskaalta ja samalla ei yhtään miltään.

Ahdistaa tulevaisuus kun en tiedä mitä tapahtuu. Ongelma on siinä, että vain mä itse voin päättää mitä tapahtuu tulevaisuudessa, ja mä en oo hyvä tekemään suuria päätöksiä. Päätän aina väärin ja tajuan sen vasta kun on jo liian myöhästä päättää toisin. Mun onni on se, ettei millään ole vielä kiire. Mulla on aikaa miettiä.

Mä tiedän vaan jo nyt, että tuun tekemään väärän päätöksen. Mun pitäis kuunnella sydäntä eikä pelätä liikaa tulevaa. Mä oon selvinnyt tähänkin mennessä kaikesta, miksen selviäis jatkossakin? Ainakin mä yritän ajatella noin. Mun elämässä on kaikki nyt todella hyvin, paremmin ku kahdeksaan vuoteen. Vaikka tätä taakkaa on kertynyt vuosien aikana paljon, ehkä liikaakin mun kannettavaks, niin mä oon selvinnyt ja jaksanut. Vaikka mä joudun syömään lääkkeitä varmaan vielä pari vuotta, vaikka mulla on kädet ja reidet täynnä arpia, vaikka mun pää on sekasin ja mua ahdistaa, vaikka tunnen itteni epäonnistuneeks ihmiseks ja vihaan itteäni ja vihaan että oon elossa, niin kaikesta huolimatta mä haluan nyt elää. Elää mun unelmaa ja tehdä mitä haluan. Mä menetin mun nuoruuden sairauksille, pahalle ololle ja kaikelle paskalle mitä on tapahtunut, nyt on mun vuoro elää.