valintojen maailma, tuijotan tienviittoja

Poistin edellisen postauksen. Se tuntu turhalta. En vaan osaa kirjottaa enää tätä blogia. Haluaisin kovasti, mutten tiedä mitä järkeä siinä on, kun en pysty tänne kirjottamaan kuitenkaan juuri yhtään mitään... Ne jotka ehti viime postauksen lukemaan, tietää mistä tässä on kyse. En kuitenkaan lopeta tätä blogia, mulla on pakko olla joku keino purkaa tätä oloa, ja se on (valitettavasti) tää blogi, vaikka tänne onkin niin saakelin vaikea kirjottaa, kun pelkään tietojen joutuvan epätoivottuihin käsiin tai korviin.

Mulla menee kuitenkin nyt ihan suhteellisen vakaasti. Tai oikeestaan, enemminkin kaikki on ihan sekasin, mut tilanteeseen nähden voisin pomppia seinillä, mut istun rauhallisesti sängyllä. Ehkä sitten sunnuntaina mä sekoan lopullisesti. Sitä odotellessa tosiaankin. En kestä.

mitä jos ne näkee?

Haluaisin niin kovasti kirjottaa tän koko tarinan tänne. Oon ihan kunnossa päällisin puolin. Sisältä oon rikki, enkä usko että mua voi enää korjata. Kaikki on ihan pilalla. Mä oon menettänyt jotain, mitä en voi koskaan enää saada takasin. Melkein menetin tulevaisuutenkin. Ei tän vaan kertakaikkiaan pitänyt mennä näin. En kuitenkaan voi tänne kirjottaa mitä on tapahtunut, koska eräs epätoivottu lukija saa muutoin tietää.

Yritin puhua polihoitajalle, mutta se käski vaan kuunnella sydäntä ja syödä jotain. Melkein naurattaa noi sen ohjeet. Ihan ku tälläsessä tilanteessa sydämen kuunteleminen auttais paskaakaan? Kaikki on jo menetetty ja pilalla ja rikki. Tarvisin aivojen siirron, että tästä selvittäis. Sellanen ei kuitenkaan ihan oo mahollista...

Olin melkein neljä päivää syömättä, kun oksettaa tää tilanne. Eilen aloin syömään, ja eilinen meni ihan hyvin vielä mut tänään se on taas mennyt ahmimiseks. Voi kun ei olis töitä niin vois olla vaan syömättä... Mut se ei oo hyvä homma jos töissä käy jotain sen takia etten tahdo syödä. Kuitenkin mun vastuulla on tärkeitä asioita ja mun on pakko keskittyä siihen mitä teen. Viikonloput voin jatkossakin viettää syömättä. Mun on pakko saada tää oksettava olo jonnekkin, ja mä luulen että yks asia mikä vähän edes auttaa, on syömättömyys. Ainakin se tekee mut hetkellisesti onnelliseks.

mun aivot pettää

Ei saakeli. En haluais enää elää.

Jos mulla ei olis näin paljon menetettävää, niin tekisin sen.

Oksettaa.

Mä en oo enää mä.

mä oon rikki mutten tarvii tikkii

Mä en enää tunnista itteäni. Kun me suudellaan, mä en oo enää mä vaan joku muu. Mä oon jossain ihan muualla. Kaikki on ihan sumussa, unta, epätodellista ja mikään ei oo tapahtunut mulle. Siltä se tuntuu, vaikka tiedän samalla että kaikki on totta. Kaikki on liian totta. Mä oon silti ihan usvassa, missä mikään ei tunnu miltään, kaikki vaan tapahtuu. Vaikka sä sanot musta kauniita asioita, mä en usko sanaakaan. Silti mä olen siinä. Tuntuu että tukehdun.

Mä en tiedä kaduttaako mua vai mistä tää olo tulee. Toisaalta ei kaduta ja toisaalta kaduttaa. En tiiä oliko se väärin vai oikein. Mul on niin tyhjä olo ja samalla kaikki tuntuu niin raskaalta. Tekis mieli huutaa niin kovaa ku sielusta lähtee ja samaan aikaan olla niin hiljaa kun ikinä voi. Mä en vaan tunnista enää itteäni mun elämästä. Tää on jotain pahaa unta.

tää ei oo mitään vakavaa

Mä en tiedä yhtään mitä ajatella tai mitä kirjottaa tähän. En uskaltanut toiseen blogiinkaan tätä kirjottaa, tuntuu että tää on parempi paikka tälle asialle. Mut en osaa alottaa tätä mitenkään. Oon tänne blogiin vuodattanut vuosikausia kaiken, ja nyt tulee eteen ongelma josta kirjottamista en osaa edes alottaa. Tai en mä tiedä onko tää edes ongelma? Joka tapauksessa tästä tulee vähemmän salaperäinen postaus ku muut, ja aika erilainen muutenkin, koska mun on pakko saada tää ajatustulva jonnekkin.

Viime viikolla mut pysäytti kadulla eräs mies. Luulin sen kysyvän apua ettei se löydä jonnekkin tai jotain, miks kukaan nyt muuten vaan jonkun randomin pysäyttäis juoksemalla perään ja koputtamalla olkapäähän? Ja miks just minä, kun siellä kadulla oli satoja muitakin ihmisiä. Hän kuitenki sanoi, että oli pakko tulla sanomaan että oon tosi söpö. Olin ihan ihmeissäni, koska ensinnäkin näytin sillon ihan räjähtäneeltä pitkän päivän jälkeen ja toisekseen vaikka olisinkin näyttänyt ihmiseltä ni en silti koe olevani erityisen söpö. Mut tää mies oli kuitenkin vakaasti sitä mieltä. Siinä me sitten kaiken ruuhkan keskellä kadulla juteltiin kaikenlaista varmaan 10 minuuttia kattoen toisiamme silmiin. Lopuks halattiin ja vaihdettiin numerot.

Meni ehkä pari tuntia, ni se laitto mulle jo viestiä. Juteltiin siinä sitten pari päivää viesteillä ja eilen nähtiin. Mentiin kävelylle ja käveltiinkin aika pitkälle, vaikka aikaa oli rajatusti molemmilla. Välillä se otti mua kädestä kiinni ja käveltiin sitten käsikädessä hetkittäin. Katottiin toisiamme vähän väliä silmiin ja ne katseet oli pitkiä. Se hymyili ja koski mun hiuksia. Piti kättä mun olkapäällä. Istuttiin penkillä auringonpaisteessa veden äärellä. Lopuks se saatto mut junalle ja piti mun molemmista käsistä kiinni. Halattiin ja ollaan senkin jälkeen viestitelty. Se sano mm. että se miettii vieläkin miten hyvältä se tuntu pitää mua kädestä kiinni.

Se kaikki oli niin absurdia, ihan ku jostain rakkaushömppäelokuvasta? Mä en tajua. Ensinnäkin kuka tulee nykypäivänä kadulla sanomaan randomille, että toinen on söpö? Ja mä en usko rakkauteen ensisilmäyksellä, en varsinkaan omalla kohdallani. Tää mies kuitenkin nyt vaikuttaa olevan erityisen ihastunut muhun. Ja mä oon ihan sekasin koska en tiedä mitä ajatella enää mistään.

Mua pelottaa, että se on joku hullu psykopaatti joka metsästää uhreja kadulta ja telkee ne jonnekkin kellariin ja menee metsästää seuraavaa uhria. Kuulostaa erittäin absurdilta toikin, mut musta se on jopa todennäkösempää kuin se, että tää olis jotain rakkautta ensisilmäyksellä? Pelkään uskoa tähän juttuun, koska jos kaikki paljastuukin huijaukseks, niin tunnen itteni ihan saakelin idiootiks. Miks mulle tapahtuis muka jotain tällästä? Siis tää mies on todella mukava ja kiltti, ei ollenkaan mitenkään ällö (paitsi ehkä romanttisesti), sellanen rauhallinen ja asiallinen. Ei oikeestaan mitään muuta pahaa sanottavaa ku se, että mitä ihmettä se näkee mussa?

Voi jos se vaan tietäis, että tässä on toinen hullu, jolla on värikäs (tai oikeestaan aika musta) menneisyys ja tuntuu ettei tulevaisuutta edes ole. En tiiä mitä mä teen. Jos tää on kaikki totta, ja ihan aitoa ja vilpitöntä ihastusta, niin mä en käsitä enää mitään. Muutoin tän on pakko olla joku paha kusetus ja kamala vitsi. En haluis säikäyttää sitä pois, jos se on todella ihan aidosti kiinnostunut, mut mua epäilyttää silti, ja houkuttelis kertoa, että kannattaa varoa mua ja pysyä kaukana.

Mitä mä toisaalta menetänkään, jos vaan katon mitä tapahtuu? Ainut vaan, että jos tää paljastuu huijaukseks, niin mun psyyke ei ehkä välttämättä vielä(kään) kestä sellasta. Kaikki kivat asiat mitä se on sanonu tähän mennessä kääntyy mua vastaan. Jokaikinen positiivinen asia mitä se on maininnut, muuttuu negatiiviseks. Varmaan leikkaan mun kädet irti ku alkaa oksettaa ajatuskin, että se on sanonut jotain niistä. Musta vaan tuntuu niin epätodelliselta tää koko homma. Oonko ainut vai voiks tää teistä muka olla totta? Pyydän oikeesti, että kerrotte mitä mieltä ootte, tuun hulluks ku en voi polillakaan puhua tästä ja en oikein jaksa selittää kaikille kavereillekkaan kun tää on niin pitkä juttu. Helpompi kirjottaa vaan tähän kaikki ja toivoa, että joku ymmärtää. En osaa sanoa muutakaan.

olin heikko ihminen

Samat ajatukset pyörii edelleen mielessä. Luin äsken vanhan postauksen viime vuodelta, jossa kerroin kaiken, mut oon palauttanu sen luonnoksiin. Näin viime yönä sellasta unta, että olisin toivonu sen olevan totta. Mä en oo nähny sitä ihmistä vuosiin, sillä oli unessa lapsikin ja kaikki oli ihan hyvin. Toivon, että kaikki olis hyvin, mutta ei ole. Ei ainakaan sen asian suhteen.

Mulla oli poli viimeks kuukaus sitten ja seuraavaan aikaankin on melkein pari viikkoa. Olis niin paljon puhuttavaa, pelkään etten tuu koskaan ehtimään sanoa kaikkea ääneen polilla. Musta tuntuu että mun diagnoositkin on päin helvettiä, kun en kerro mun ajatuksia ja oloja. Kertoisin jos voisin. Kerranki ei oo kyse siitä, että joku ääni mun päässä kieltäis kertomasta, vaan siitä että ei oo tilaisuutta eikä mahdollisuutta. Käyn niin harvoin polilla, ja kun nähdään polihoitajan kanssa niin koko 45min menee vaan pinnalliseen kuulumisten kyselyyn. Tarvisin oikeesti useemmin poliaikoja, jos aion joskus päästä asioissa eteenpäin, mut tää on toisaalta mun oma valinta ja en kadu sitä.

Mulle tapahtu eilen ihan uskomaton juttu, ja oon miettiny sitä koko ajan tullen siihen tulokseen, että se on liian hyvää ollakseen totta. Siihen on pakko olla joku koira haudattuna. Ja minä sinisilmänen en tajuu sitä ennenku on liian myöhästä. Sitä mä pelkään. Kaikista mun peloistakin haluisin puhua mut kaikki menee niin sekavaks muuten, että parempi että oon vaan hiljaa.

Mut mulle kuuluu siis hyvää, kaikki on ihan kunnossa. Elän mun unelmaa ja oon onnellinen, ja silti kaikki on vaan kulissia jollekkin mitä ei oo edes olemassa. Joskus mä mietin onko mua edes olemassa. Epäilen joskus, että ei ole. Ei kellekkään voi tapahtua näin paljon kaikkea paskaa ja yhtäkkiä koko elämä kääntyy ylösalasin ja kaikki onkin muka hyvin ja onnellisesti? Ei tää oo todellista.