sä et rakasta minua enää

Mä en tiedä millä sanoilla tätä oloa edes kuvaisi. Ahdistaa, stressaa ja pelottaakin. Kaikki tuntuu niin vaikeelta ja mahdottomalta, tuntuu etten osaa tehdä päätöksiä ja sittenkin päätän aina väärin. Koko elämä tuntuu niin merkityksettömältä. Ja se ahdistaa. En mä oikeastaan haluaisi kuolla, mutta haluan vaan pois tästä elämästä. Vaikka oon samaan aikaan onnellisempi kuin vuosikausiin, niin siltikään en osaa elää. En, vaikka mun pitäis olla onnellinen tässä tilanteessa.

Vaikka mulle on tapahtunut ikäviä asioita, joista oon kärsinyt koko nuoruuden, niin tää on paljon pahempaa. Se mitä tapahtui laivalla 6 vuotta sitten, oli kamalaa, muttei mitään verrattuna tähän. Kärsin siitä laivajutusta tosi paljon, mut edelleenkään se ei oo mitään verrattuna tähän. Se mitä on tapahtunut netissä, on myös ikävää, muttei sekään vetänyt mua näin surulliseks. Oon ihastunut palavasti useita kertoja, kuitenkaan sen johtamatta ikinä mihinkään muuhun kun sydänsuruihin. Niistäkin sydänsuruista on päästy yli, mut ne on ollut "helppoja" tapauksia koska ne ei johtanut mihinkään, ne jäi ihastuksiks.

Mutta sinä, mitä sä ootkaan tehnyt mulle... Kertaakaan en oo toivonut, ettet olis tullutkaan juttelemaan mulle. Alussa kaikki oli niin ihanaa, etten ollu koskaan kokenu vastaavaa. Kaikki mitä sä sanoit, sai mut ihan pyörryksiin. En meinannu uskoa, että tää kaikki oli edes totta. Kuitenkin mä ite pilasin kaiken. Mua suututtaa niin suunnattomasti, että tää meni näin. Miks hitossa mä aina pilaan kaiken?

Alussa mä en tiennyt mitä mä tunsin sua kohtaan. Kaikki tapahtu niin nopeesti ja yllättäen. Mut nyt mä tiedän, että se tais olla jotain enemmän ku koskaan aiemmin ketään toista kohtaan. Miks mä muuten olisin nyt näin rikki...

-----------------------------

... Mut asialla on toinenkin puoli. Vaikka kaikki mitä mä koin sun kanssa oli ihanaa, se oli myös todella pelottavaa ja ahdistavaa. En osaa sanoa mitään, mikä kuvastais riittävästi niitä tunteita. Tunnen itteni niin typeräks ja oksettavaks. En osaa sanoa edes, että oliko syy enemmän sussa vai mussa. Veikkaan itteäni, mut toisaalta olishan sun nyt pitänyt tajuta, että mä olin ihan palasina. Ja nyt mä vasta sirpaleina olenkin kaiken sen jälkeen.

Kadulla kävellessä, ihan yllättäenkin, mulle tulee muistoja susta mieleen niin elävästi, että meinaan oksentaa. Ne on tosi ahdistavia, ja välillä on jopa vaikee peittää sitä oloa mikä niistä muistoista nousee pintaan. Niinä hetkinä toivon, että kuolisin ja mieluiten siihen paikkaan. Mutta enhän mä halua kuolla. Mä haluan elää, mutta mä haluan ensin unohtaa. Pääseekö tästä koskaan yli ja unohtaako tätä koskaan? Mä toivon niin, koska muuten mä en halua elää.

Mä en tiedä miksi kaikki muuttuu

aina silloin kun oon just ruvennut tottumaan

Mä en luopuisi ikinä

Mut aina ei kysytä

Niinkuin ei kaivopuiston jää, et kanna enää minua

Niinkuin ei napapiirin sää, en kiinnosta sinua

Joo, niin mä teen minkä voin,

huudan ja kapinoin, mut

niinkuin ei talvet oo entisellään, 

sä et rakasta minua enää.

en mee lupaamaan

Kaikki tuntuu niin turhalta. Tuntuu, että mä vaan esitän. Vaikka olenhan mä onnellinenkin, silti mun kasvoilla on maski joka peittää tän ahdistuksen ja surun. Ei oo päivääkään, etten miettis sua. Vaikka ne muistot ei oo pelkkiä onnellisia, vaaleenpunasia ja ruusuntuoksusia, niin silti mulla on ikävä sua. Yritän elää sen ajatuksen kanssa, etten nää sua enää ikinä, en saa koskaan enää kattoa sun suuriin ruskeisiin silmiin ja hymyillä. Kaikki on loppu, ja kaikki se on mun syytä. Mä vihaan itteäni niin paljon. Niin saakelin paljon.

Kävelin tänään eräässä paikassa, ja parin kuukauden takanen tapahtuma muistu mieleen. Olin jo melkein päässyt yli siitä jutusta, vaikken unohtanut olekaan, kunnes mua alko suututtamaan kahta kauheemmin sekin ja itseviha vaan kasvoi entisestään. Miten voi ihminen olla näin typerä, ajattelematon ja niin kuvottava. Mä en ois ikinä uskonu, että tekisin siinä tilanteessa niin. Oon aina, aina, aina ajatellut, että jos ikinä päädyn sellaseen tilanteeseen, niin en koskaan tekis niinkuin nyt menin tekemään. Mulla oli ihan toisenlaiset suunnitelmat. Tää itseviha on vaan niin suunnatonta. Mä saan jatkuvasti kylmiä väreitä itestäni, siitä miten kuvotan itteäni. Ja kun oliskin pelkästään sun menetys ongelmana. Mutta ongelmana on sekin, että mä oon niin saamaton läskikasa. Mua ahdistaa niin paljon näyttää tältä. Painaa näin paljon. Oon koko ajan kipeenä, niin en voi edes käydä lenkillä. Syön vaan koko ajan. Oksettavaa.

Ja pahinta on, että mä en voi näyttää tätä oloa kellekkään. Kaikki luulee, että mulla menee loistavasti. Ja ulospäin mulla meneekin. Töissä mun on pakko jaksaa näyttää hymyilevää naamaa oli olo mikä tahansa. Päivästä toiseen. Polillakin mä vaan hymyilen ja kerron kivoja juttuja. Ilmekään ei värähdä. Enää multa ei edes kysytä, onko jotain negatiivista kerrottavaa. Ne olettaa polilla, että mulla menee niin hyvin ja oon tosi hyvässä voinnissa. Mitä se todellisuus sitten on? Mua ahdistaa kaikki. Vainoharhasuuskin on palannut vähän. Esim kaduilla jos joku nauraa, niin ajattelen sen samantien nauravan mulle. Miks joku random naurais mulle, jos se ei edes tunne mua? Tuskin kukaan edes ajattelee tai huomaa mua. Sekin on ongelma. Tuntuu että oon kaikille ilmaa. Karkotan kaikki mun kaverit pois. Kohta huomaan, että oon ihan yksin... Ja kaikki jättää mut. Polihoitajakin vaihtuu ens kuun jälkeen. En ehkä käy sen luona enää kertaakaan, seuraava aika on uuden kanssa.

En osaa enää edes kirjottaa. Ajatuksia olis niin paljon, mutten saa niitä ulos.

vaik mä kuolisin

Odotan ja odotan. Tunteja, päiviä, viikkoja. Lopulta laitan ite viestiä. Nähdään ja kaiken piti olla niinku ennenki. Mä todella yritin olla pirtempi ja vähemmän ahdistunut kuin aikasemmin oon ollut. Olla sellanen kuin tiedän sun toivovan että mä olisin. Mä luulin onnistuneeni. Meillä oli kivaa. Mä olin ekaa kertaa edes vähän rentoutuneempi sun seurassa. Se alko tuntumaan luonnolliselta.

Lopulta sanot, ettei voida jatkaa enää näin. Mä oon todella yllättynyt, mutten näytä sitä mitenkään. Ilmekään ei värähdä. Sä kysyt mitä mä ajattelen. Aluks sanon etten ajattele mitään. Sun kysyessä uudestaan kerron, että oon vuosikaudet ollut surullinen ja vasta nyt tunnen itteni onnelliseks. Haluan vihdoin elää, en kuolla. Meinaan sanoa muutakin, mutta vaikenen. Sä et oikein ymmärtänyt mitä tarkotin, mutta ei se mitään. Me vaan katotaan toisiamme silmiin. Kumpikaan ei puhu mitään. Sä hymyilet välillä, mutta sun hymy hyytyy pian kun näät miten mua alkaa itkettää. Mä en anna itkun tulla. Sä halaat mua, paljon pitempään ja tiukemmin kuin koskaan ennen. Mä lähden ja sä toivotat kaikkea hyvää, ja tiedän etten näe sua enää.

Mä istun junassa kotiin. Kuuntelen niin täysillä musiikkia kun kuulokkeista irtoaa. Ahdistaa. En tiedä enää mitä ajatella elämästä. Anteeks etten mä ollut sitä mitä sä halusit.

en oo sen voimakkaampi kuin oot sinäkään

Itken ja itken ja itken. Kaikki ahdistaa. Elämä ahdistaa. Eläminen ahdistaa. En näe kirjottaa tätä postausta kyyneleiden takaa, halusin vaan purkaa nää ajatukset jonnekkin. 478 päivää sitten mun yks parhaista ystävistä tappoi ittensä. Mä oon elänyt nyt melkein 500 päivää ilman sitä ihanaa ihmistä. Kuuntelen mun kuolleen ystävän lempilaulajaa ja itken. Kaikki tää itku alko siitä, kun luin facebookin jotain piilotettuja viestikansioita, ja sinne oli tullut viesti hänen entiseltä työnantajalta vuosi sitten. Luin sen vasta nyt ja tuntuu ettei voimat enää riitä.

Mä oon vahva, oon ajatellut että kaikki mitä oon kokenut on vahvistanut mua. Mutta en mä tiedä. Mä oon vaan heikko paska joka ei ansaitse elää. Tulevaisuus on varmistettu kesään saakka, kun on töitä. Mutta mitä sen jälkeen? Mitä kesän jälkeen? Mua ahdistaa nyt niin paljon. On liikaa asioita mitä pitää tehdä, mistä pitäis puhua eri ihmisten kanssa, mutta kaikki kaatuu vaan niskaan. Whatsappissakin on monta kaveria jotka kyselee miksen vastaa viesteihin, mutta tiedättekö sen kun ei saa aikaseks ja päivä päivältä se vastaaminen muuttuu vaan vaikeemmaks, kun joutuu selittelemään miksei oo vastannut. Menetän kohta varmaan mun loputkin kaverit.

Blogi on ainoo mitä jaksan pitää yllä. Tai lähinnä mun kulissiblogi... Kirjottelen sinne ilosista asioista lähes päivittäin, ihan vaan ettei kukaan luule että oon kuollut. Jos pitäisin taukoa blogista ja somesta muutenkin, varmaan ihmiset ajattelis mulle käyneen jotain. Tuhlaan mun voimat kulissien ylläpitoon? Oon ollut niin vahva, esittänyt vahvaakin vahvempaa. Mutta kun en mä ole. Mä oon vaan likanen, kamala paska. Mun kaveritkin ajattelee niin. Helppo ja läski. Niin ne ajattelee. Vaikkei ne sitä suoraan sano, niin mä osaan lukea rivien välistä.

Poliaikakin on ehkä parin viikon päästä. Jos jaksan mennä, tai sitten perun sen. Mitä mä sinne meen esittämään hyvävointista. Tuntuu ettei polihoitaja tajua enää mitään. Mun ympärille on kasvanut muurit, jotka peittää kaiken mun sisällä. Mun on vaan niin paha olla. Just nyt kaikki kaatuu niskaan, työtkin pitää jaksaa. Ne on tärkeintä. Tavallaan ne luo tiettyä rutiinia arkeen, ilman töitä mistään ei tulis mitään. Mut en tiedä onko näinkään hyvä... Toivon niin edelleen, että olisin vaan kuollut jo vuosia sitten. Vaikka tää työkokemus on ihana, niin ei mulla silti oo tulevaisuutta. Kaikki on päin helvettiä nyt ja aina. Ei musta mitään tuu koskaan. En oo edes valmistunut mistään koulusta ja täytän 21... Enkä tällä hetkellä edes oo koulussa. Ehkä mä lopetan tän postauksen tähän itsesäälissä rypemiseen. Kuullaan taas kun jaksan kirjottaa...