olin heikko ihminen

Samat ajatukset pyörii edelleen mielessä. Luin äsken vanhan postauksen viime vuodelta, jossa kerroin kaiken, mut oon palauttanu sen luonnoksiin. Näin viime yönä sellasta unta, että olisin toivonu sen olevan totta. Mä en oo nähny sitä ihmistä vuosiin, sillä oli unessa lapsikin ja kaikki oli ihan hyvin. Toivon, että kaikki olis hyvin, mutta ei ole. Ei ainakaan sen asian suhteen.

Mulla oli poli viimeks kuukaus sitten ja seuraavaan aikaankin on melkein pari viikkoa. Olis niin paljon puhuttavaa, pelkään etten tuu koskaan ehtimään sanoa kaikkea ääneen polilla. Musta tuntuu että mun diagnoositkin on päin helvettiä, kun en kerro mun ajatuksia ja oloja. Kertoisin jos voisin. Kerranki ei oo kyse siitä, että joku ääni mun päässä kieltäis kertomasta, vaan siitä että ei oo tilaisuutta eikä mahdollisuutta. Käyn niin harvoin polilla, ja kun nähdään polihoitajan kanssa niin koko 45min menee vaan pinnalliseen kuulumisten kyselyyn. Tarvisin oikeesti useemmin poliaikoja, jos aion joskus päästä asioissa eteenpäin, mut tää on toisaalta mun oma valinta ja en kadu sitä.

Mulle tapahtu eilen ihan uskomaton juttu, ja oon miettiny sitä koko ajan tullen siihen tulokseen, että se on liian hyvää ollakseen totta. Siihen on pakko olla joku koira haudattuna. Ja minä sinisilmänen en tajuu sitä ennenku on liian myöhästä. Sitä mä pelkään. Kaikista mun peloistakin haluisin puhua mut kaikki menee niin sekavaks muuten, että parempi että oon vaan hiljaa.

Mut mulle kuuluu siis hyvää, kaikki on ihan kunnossa. Elän mun unelmaa ja oon onnellinen, ja silti kaikki on vaan kulissia jollekkin mitä ei oo edes olemassa. Joskus mä mietin onko mua edes olemassa. Epäilen joskus, että ei ole. Ei kellekkään voi tapahtua näin paljon kaikkea paskaa ja yhtäkkiä koko elämä kääntyy ylösalasin ja kaikki onkin muka hyvin ja onnellisesti? Ei tää oo todellista.

unohdan kun sen aika on

Ahdistaa joku käsittämätön asia syvällä mun sisällä. En saa siitä kiinni, mutta siellä se on ja pysyy. En uskalla alkaa kaivelemaan sitä, ettei ahdistus vaan kasva kahta kauheemmaks. Antaa sen olla siellä toistaseks. Kohta vaan alkaa tulla vähän kiire sen kanssa, ei tässä oo enää paljoa aikaa. Ajattelin kirjottaa siitä, mutten tiedä miten. En saa siitä kiinni, se vaan kipristelee mun sisällä ja välillä tuntuu kun se iskis mua puukolla vatsaan. Välillä se osaa olla ihan nätisti.

Pelkään vaan, etten pääse elämässä eteenpäin tän möykyn takia. Kyllähän mä tiedän mistä se kaikki johtuu, mutten tiedä kuitenkaan miten pääsisin siitä eroon. Tuntuu niin vaikeelta jo ajatuskin siitä kaikesta, mitä joutuisin tekemään sen eteen, että voisin elää elämää ilman möykkyä. Enkä mä edes tiedä onko se mahdollista. Ottaakko riski ja kokeilla, vai tyytyäkö tähän paskaan...

Olisko musta edes elämään normaalia elämää? Oon koko nuoruuteni, viimeset kaheksan vuotta elänyt möykyn kanssa ja tottunut siihen, etten pysty tekemään kaikkea mitä ehkä haluaisinkin. Oon rakentanut aikuisen itteni sen varaan, enkä tiedä onko järkeä rikkoa kaikkea sitä mitä oon saanut aikaan. Varsinkaan kun en tiedä voisko tästä tulla jotain parempaa, vai meniskö kaikki vaan huonompaan.

Mun eteen on tehty monelta taholta niin paljon työtä. että pysyisin edes hengissä. Nyt mä oon vihdoin kasassa, hengissä ja elossa, mutten kokonainen kuitenkaan. Mä tiedän jossain syvällä mun sisällä, ettei näin kuulu olla. Mä en ole vielä ehjä. Mut täytyis rikkoa kokonaan, ennenkuin voisin alkaa kokoomaan itteeni alusta uudelleen. Mut mitä järkeä on hajottaa kaikki? Ei mitään varmaan.

miksi sä kutsuit mua enkeliksi

Tää vuos on ensimmäinen varmaan viiteentoista vuoteen, jolloin en tehnyt ainuttakaan uudenvuodenlupausta. Yleensä mun lupaukset on viime vuosina ollut tyyliä "laihduta 20kg" tai "älä joudu osastolle enää ikinä" tai "kuole tänä vuonna". Tänä vuonna ei mitään. En tiiä onko se hyvä vai huono juttu. Olo on jotenkin turta kaikelle ja samalla tuntuu että reagoin kaikkeen liian vahvasti. Kaikki tuntuu liian raskaalta ja samalla ei yhtään miltään.

Ahdistaa tulevaisuus kun en tiedä mitä tapahtuu. Ongelma on siinä, että vain mä itse voin päättää mitä tapahtuu tulevaisuudessa, ja mä en oo hyvä tekemään suuria päätöksiä. Päätän aina väärin ja tajuan sen vasta kun on jo liian myöhästä päättää toisin. Mun onni on se, ettei millään ole vielä kiire. Mulla on aikaa miettiä.

Mä tiedän vaan jo nyt, että tuun tekemään väärän päätöksen. Mun pitäis kuunnella sydäntä eikä pelätä liikaa tulevaa. Mä oon selvinnyt tähänkin mennessä kaikesta, miksen selviäis jatkossakin? Ainakin mä yritän ajatella noin. Mun elämässä on kaikki nyt todella hyvin, paremmin ku kahdeksaan vuoteen. Vaikka tätä taakkaa on kertynyt vuosien aikana paljon, ehkä liikaakin mun kannettavaks, niin mä oon selvinnyt ja jaksanut. Vaikka mä joudun syömään lääkkeitä varmaan vielä pari vuotta, vaikka mulla on kädet ja reidet täynnä arpia, vaikka mun pää on sekasin ja mua ahdistaa, vaikka tunnen itteni epäonnistuneeks ihmiseks ja vihaan itteäni ja vihaan että oon elossa, niin kaikesta huolimatta mä haluan nyt elää. Elää mun unelmaa ja tehdä mitä haluan. Mä menetin mun nuoruuden sairauksille, pahalle ololle ja kaikelle paskalle mitä on tapahtunut, nyt on mun vuoro elää.

sä saat mut tekemään asioit joita muut ei saa

Mä yritin alottaa alusta mun elämää ja tulevaisuutta lauantaina. Kaikki meni tosi hyvin, kunnes tajusin vaan etten mä pysty siihen. Todellisuus iski vasten kasvoja ja se vaan stoppas kaiken. Mua ei varsinaisesti pelottanut, mut ei se kyllä kovin hyvältäkään tuntunut. Tai oikeella tavalla hyvältä. Vähän sellaselta sairaan hyvältä, itsetuhosen hyvältä.... Mut mä en tehnyt sitä.

Tiiän, että tää on tosi epämäärästä kirjottaa näin, mut tiedän että tätä lukee ihmiset joiden en haluais tätä lukevan, joten niitten takia en pysty kirjottamaan kuten haluisin. Tyytykää tähän versioon ja syyttäkää niitä jotka lukee tätä tuntien piston rinnassaan.

ikävöin sua vaikka vannoin etten tuu sua kaipaamaan

Mä en tiedä kaipaanko enemmän sitä ihmistä vai sitä tunnetta. Mä haluaisin unohtaa jo. Kaiken. Haluan jatkaa eteenpäin. Alottaa alusta. Mun uuden elämän ensimmäinen päivä on tänään. Niin sen piti olla eilenkin. Mutta tänään mä yritän todella alottaa alusta. Yritän unohtaa menneisyyden, ajatella ettei niitä asioita oo tapahtunut ja että mä voin tehdä mitä mä haluan ilman traumoja ja pelkoa niiden uusiutumisesta. Harmi vaan, ettei se oo päättämisestä kiinni, onnistuuko se. Se on jossain syvällä mun mielessä, ne traumat on juurtunut muhun niin syvään kiinni, että niistä on tullut osa mua. Osa mun persoonallisuutta. Se ei oo mun päätäntävallan alla, että pystynkö mä unohtamaan niitä. Mun pitäis unohtaa itteni, unohtaa mun persoonallisuus.

Mut miten sen voi tehdä? Miten mä voin kadottaa itteni vajoamatta kuitenkaan pimeyteen? Siellä se onnistuu. Siellä mun on helppo kadottaa itteni, mutta mä en halua sinne. Mä haluan elää valossa ja olla onnellinen. Mut mä en voi olla onnellinen, ellen mä pysty unohtamaan mun menneisyyttä. Tai edes pääsemään siitä yli. Tää on ikuista. Ehkä mun on turha edes yrittää alottaa alusta mun elämää. Ehkä helpompaa olis vaan päättää se lopullisesti. Mutta mä en halua. En enää.

tätä tahtois en, tää on mun keino viimeinen

Kyyneleitä. Liikaa kyyneliä. Ei onnen kyyneleitä. Tää on se sama musertava tunne kuin aikasemminkin, mikä on vuosikaudet musertanut mua ja melkein hajottanut lopullisesti. Mä oon sitkeesti kuitenkin päättänyt jatkaa, vaikka oon pirstaleina. Aina kun luulen olevani jo niin hajalla kuin elävä ihminen voi olla - tulee joku ja murskaa yks kerrallaan mun palaset entistä pienemmiks sirpaleiks. Aina, kerta toisensa jälkeen. Kuinka kauan tällänen voi jatkua?

Kunpa mä olisin jo kuollut niin musta ei tarvittis tuntua enää ikinä tältä. Vaikeeta tästä tekee se, etten mä halua kuolla enää. Toivon vaan edelleen, että olisin kuollut sillonkun vielä halusin kuolla. Ei ihminen voi tappaa itteään ellei se oikeasti halua kuolla. Ei se oo mikään vahinko, jos niin tapahtuu. Voi tulla kolari, onnettomuus, murhaaja, mikä tahansa, mut itteesi sä et voi tappaa ellet halua kuolla pois. Mä en ainakaan pystyis tappaamaan itteäni enää. Mulla on liikaa menetettävää. Sen kaiken menettäminen sattuis enemmän, kuin tää mitä tää elämä mua tällä hetkellä satuttaa.

Varmaan tää tieto lohduttaa jotain, etten mä ole tappamassa itteäni, mut mua se ei helpota. Mulla on aina välillä ikävä sitä kuolemanhalua, muttei sitä saa takas haluamalla, siihen tarvitaan muutakin. Kyllä mä tiedän miten mä pääsen taas siihen paskaan kuntoon. Musta tulee sellainen eläväkuollut joka tahtoo täältä pois eikä nää mitään muuta vaihtoehtoa kuin tappaa ittensä. Kaikki keinot on kokeiltava, elämä on pelkkää tekohymyä ja valehtelua jokaiselle. Mua oksettaa elää, oksettaa olla elossa. Haluan vaan kuolla. Koko elämä pyörii vaan ittensä tappamisen, kuoleman, ympärillä, eikä siinä oo mitään järkeä. Ei niin kuulu ihmisen elää. Sillon kun mä voin oikeasti todella huonosti, mun kaikki menneisyyden muistotkin tuntuu pahemmilta. Mua kuvottaa kaikki, vihaan itteäni, haluan vaan tappaa itteni koska en kestä itteäni, en kestä ajatella menneisyyttä, enkä voi ajatella tulevaisuuttakaan koska en nää sellasta.

Sellasta elämääkö mulla on ikävä?

muistoksi tulevaisuuteen

Mä välillä mietin mikä tän blogin tarkotus enää on. Kirjotan tänne ehkä kerran kuukaudessa jos sitäkään. Mut tänään, ihan äsken mä sen tajusin, kun luin kommentteja mitä tänne blogiin on tullut sillä aikaa ku oon ollut uloskirjautuneena. Mä annan teille toivoa, se on tän blogin tarkotus. Tää blogi, kaikki mun "tälläset" blogit on pitänyt mut elossa vaikeimpina aikoina, ja nyt on mun vuoro jakaa sitä toivoa muille tän blogin avulla, vaikken kirjotakkaan omalla naamalla. Tiedän että siellä on ihmisiä jotka taistelee samassa taistelussa kun mä vielä hetki sitten. Taistelussa itteään vastaan. Tiedän myös sen, että sillon ihminen tarvii toivoa siitä, että asiat voi muuttua. Sillon tarvii elävän esimerkin, joka sanoo sulle, että tästä voi selvitä.

Mitä mulle itelleni sitten kuuluu nyt? Ihan hyvää. En oo puhunut kellekkään mun asioista, purkanut ajatuksia, en edes päiväkirjalle, en blogiin. Musta on jopa vähän pelottavaa, että mä oon viimeks käyny polilla 1,5kk sitten, koska käyn vaan puolentoista kuukauden välein nykyään. Tai ei se oo pelottavaa, että käyn niin harvoin, vaan se että mä selviän. MÄ SELVIÄN.

Oon käyny suunnilleen viikottain polilla juttelemassa psykologille, lääkärille tai sairaanhoitajalle viimeset 5 vuotta. Viis kokonaista vuotta. Välillä on ollut tosi tiiviitä jaksoja polilla, välillä oon ollu osastolla kuukausia. Viis kokonaista vuotta mä oon kuulunut hoidon piiriin. Mun ei pitäis olla enää edes elossa. Niin monet kerrat oon yrittäny päästä hengestäni, toivonut sitä niin kovasti että jos toiveeseen vois kuolla, niin olisin jo kuollut. Mun itsemurhayritykset on jääny yrityksiks.

Mä en voi edelleenkään sanoa, että olisin täysin onnellinen siitä, että ne on jääny yrityksiks. Mä oon todella, todella onnellinen tän hetkisessä elämäntilanteessa, tällä hetkellä monikaan asia ei vois olla paremmin. Mut silti pieni osa musta jaksaa edelleen ajatella, että olisinpa mä onnistunut, olisinpa mä kuollut...

Mutta mä oon selvinnyt. Mä todellakin selvinny nää kaikki paskat vuodet yläasteelta tähän päivään. Mä haluaisin sanoa montakin asiaa sille 13-vuotiaalle minälle siellä kasiluokalla 7 vuotta sitten. Mä en olis ikinä uskonut sillon, miten vaikeeta seuraavat vuodet tulee olemaan, mut vielä vähemmän mä uskoin siihen, että mä selviäisin. Selviäisin elossa. Hengissä. Mä todella elän. Enkä vaan elä, vaan mä elän mun unelmaa, unelmoin ja jaksan ajatella tulevaisuutta. Mä oikeesti taidan tahtoa elää.