tää ei oo mitään vakavaa

Mä en tiedä yhtään mitä ajatella tai mitä kirjottaa tähän. En uskaltanut toiseen blogiinkaan tätä kirjottaa, tuntuu että tää on parempi paikka tälle asialle. Mut en osaa alottaa tätä mitenkään. Oon tänne blogiin vuodattanut vuosikausia kaiken, ja nyt tulee eteen ongelma josta kirjottamista en osaa edes alottaa. Tai en mä tiedä onko tää edes ongelma? Joka tapauksessa tästä tulee vähemmän salaperäinen postaus ku muut, ja aika erilainen muutenkin, koska mun on pakko saada tää ajatustulva jonnekkin.

Viime viikolla mut pysäytti kadulla eräs mies. Luulin sen kysyvän apua ettei se löydä jonnekkin tai jotain, miks kukaan nyt muuten vaan jonkun randomin pysäyttäis juoksemalla perään ja koputtamalla olkapäähän? Ja miks just minä, kun siellä kadulla oli satoja muitakin ihmisiä. Hän kuitenki sanoi, että oli pakko tulla sanomaan että oon tosi söpö. Olin ihan ihmeissäni, koska ensinnäkin näytin sillon ihan räjähtäneeltä pitkän päivän jälkeen ja toisekseen vaikka olisinkin näyttänyt ihmiseltä ni en silti koe olevani erityisen söpö. Mut tää mies oli kuitenkin vakaasti sitä mieltä. Siinä me sitten kaiken ruuhkan keskellä kadulla juteltiin kaikenlaista varmaan 10 minuuttia kattoen toisiamme silmiin. Lopuks halattiin ja vaihdettiin numerot.

Meni ehkä pari tuntia, ni se laitto mulle jo viestiä. Juteltiin siinä sitten pari päivää viesteillä ja eilen nähtiin. Mentiin kävelylle ja käveltiinkin aika pitkälle, vaikka aikaa oli rajatusti molemmilla. Välillä se otti mua kädestä kiinni ja käveltiin sitten käsikädessä hetkittäin. Katottiin toisiamme vähän väliä silmiin ja ne katseet oli pitkiä. Se hymyili ja koski mun hiuksia. Piti kättä mun olkapäällä. Istuttiin penkillä auringonpaisteessa veden äärellä. Lopuks se saatto mut junalle ja piti mun molemmista käsistä kiinni. Halattiin ja ollaan senkin jälkeen viestitelty. Se sano mm. että se miettii vieläkin miten hyvältä se tuntu pitää mua kädestä kiinni.

Se kaikki oli niin absurdia, ihan ku jostain rakkaushömppäelokuvasta? Mä en tajua. Ensinnäkin kuka tulee nykypäivänä kadulla sanomaan randomille, että toinen on söpö? Ja mä en usko rakkauteen ensisilmäyksellä, en varsinkaan omalla kohdallani. Tää mies kuitenkin nyt vaikuttaa olevan erityisen ihastunut muhun. Ja mä oon ihan sekasin koska en tiedä mitä ajatella enää mistään.

Mua pelottaa, että se on joku hullu psykopaatti joka metsästää uhreja kadulta ja telkee ne jonnekkin kellariin ja menee metsästää seuraavaa uhria. Kuulostaa erittäin absurdilta toikin, mut musta se on jopa todennäkösempää kuin se, että tää olis jotain rakkautta ensisilmäyksellä? Pelkään uskoa tähän juttuun, koska jos kaikki paljastuukin huijaukseks, niin tunnen itteni ihan saakelin idiootiks. Miks mulle tapahtuis muka jotain tällästä? Siis tää mies on todella mukava ja kiltti, ei ollenkaan mitenkään ällö (paitsi ehkä romanttisesti), sellanen rauhallinen ja asiallinen. Ei oikeestaan mitään muuta pahaa sanottavaa ku se, että mitä ihmettä se näkee mussa?

Voi jos se vaan tietäis, että tässä on toinen hullu, jolla on värikäs (tai oikeestaan aika musta) menneisyys ja tuntuu ettei tulevaisuutta edes ole. En tiiä mitä mä teen. Jos tää on kaikki totta, ja ihan aitoa ja vilpitöntä ihastusta, niin mä en käsitä enää mitään. Muutoin tän on pakko olla joku paha kusetus ja kamala vitsi. En haluis säikäyttää sitä pois, jos se on todella ihan aidosti kiinnostunut, mut mua epäilyttää silti, ja houkuttelis kertoa, että kannattaa varoa mua ja pysyä kaukana.

Mitä mä toisaalta menetänkään, jos vaan katon mitä tapahtuu? Ainut vaan, että jos tää paljastuu huijaukseks, niin mun psyyke ei ehkä välttämättä vielä(kään) kestä sellasta. Kaikki kivat asiat mitä se on sanonu tähän mennessä kääntyy mua vastaan. Jokaikinen positiivinen asia mitä se on maininnut, muuttuu negatiiviseks. Varmaan leikkaan mun kädet irti ku alkaa oksettaa ajatuskin, että se on sanonut jotain niistä. Musta vaan tuntuu niin epätodelliselta tää koko homma. Oonko ainut vai voiks tää teistä muka olla totta? Pyydän oikeesti, että kerrotte mitä mieltä ootte, tuun hulluks ku en voi polillakaan puhua tästä ja en oikein jaksa selittää kaikille kavereillekkaan kun tää on niin pitkä juttu. Helpompi kirjottaa vaan tähän kaikki ja toivoa, että joku ymmärtää. En osaa sanoa muutakaan.

olin heikko ihminen

Samat ajatukset pyörii edelleen mielessä. Luin äsken vanhan postauksen viime vuodelta, jossa kerroin kaiken, mut oon palauttanu sen luonnoksiin. Näin viime yönä sellasta unta, että olisin toivonu sen olevan totta. Mä en oo nähny sitä ihmistä vuosiin, sillä oli unessa lapsikin ja kaikki oli ihan hyvin. Toivon, että kaikki olis hyvin, mutta ei ole. Ei ainakaan sen asian suhteen.

Mulla oli poli viimeks kuukaus sitten ja seuraavaan aikaankin on melkein pari viikkoa. Olis niin paljon puhuttavaa, pelkään etten tuu koskaan ehtimään sanoa kaikkea ääneen polilla. Musta tuntuu että mun diagnoositkin on päin helvettiä, kun en kerro mun ajatuksia ja oloja. Kertoisin jos voisin. Kerranki ei oo kyse siitä, että joku ääni mun päässä kieltäis kertomasta, vaan siitä että ei oo tilaisuutta eikä mahdollisuutta. Käyn niin harvoin polilla, ja kun nähdään polihoitajan kanssa niin koko 45min menee vaan pinnalliseen kuulumisten kyselyyn. Tarvisin oikeesti useemmin poliaikoja, jos aion joskus päästä asioissa eteenpäin, mut tää on toisaalta mun oma valinta ja en kadu sitä.

Mulle tapahtu eilen ihan uskomaton juttu, ja oon miettiny sitä koko ajan tullen siihen tulokseen, että se on liian hyvää ollakseen totta. Siihen on pakko olla joku koira haudattuna. Ja minä sinisilmänen en tajuu sitä ennenku on liian myöhästä. Sitä mä pelkään. Kaikista mun peloistakin haluisin puhua mut kaikki menee niin sekavaks muuten, että parempi että oon vaan hiljaa.

Mut mulle kuuluu siis hyvää, kaikki on ihan kunnossa. Elän mun unelmaa ja oon onnellinen, ja silti kaikki on vaan kulissia jollekkin mitä ei oo edes olemassa. Joskus mä mietin onko mua edes olemassa. Epäilen joskus, että ei ole. Ei kellekkään voi tapahtua näin paljon kaikkea paskaa ja yhtäkkiä koko elämä kääntyy ylösalasin ja kaikki onkin muka hyvin ja onnellisesti? Ei tää oo todellista.

unohdan kun sen aika on

Ahdistaa joku käsittämätön asia syvällä mun sisällä. En saa siitä kiinni, mutta siellä se on ja pysyy. En uskalla alkaa kaivelemaan sitä, ettei ahdistus vaan kasva kahta kauheemmaks. Antaa sen olla siellä toistaseks. Kohta vaan alkaa tulla vähän kiire sen kanssa, ei tässä oo enää paljoa aikaa. Ajattelin kirjottaa siitä, mutten tiedä miten. En saa siitä kiinni, se vaan kipristelee mun sisällä ja välillä tuntuu kun se iskis mua puukolla vatsaan. Välillä se osaa olla ihan nätisti.

Pelkään vaan, etten pääse elämässä eteenpäin tän möykyn takia. Kyllähän mä tiedän mistä se kaikki johtuu, mutten tiedä kuitenkaan miten pääsisin siitä eroon. Tuntuu niin vaikeelta jo ajatuskin siitä kaikesta, mitä joutuisin tekemään sen eteen, että voisin elää elämää ilman möykkyä. Enkä mä edes tiedä onko se mahdollista. Ottaakko riski ja kokeilla, vai tyytyäkö tähän paskaan...

Olisko musta edes elämään normaalia elämää? Oon koko nuoruuteni, viimeset kaheksan vuotta elänyt möykyn kanssa ja tottunut siihen, etten pysty tekemään kaikkea mitä ehkä haluaisinkin. Oon rakentanut aikuisen itteni sen varaan, enkä tiedä onko järkeä rikkoa kaikkea sitä mitä oon saanut aikaan. Varsinkaan kun en tiedä voisko tästä tulla jotain parempaa, vai meniskö kaikki vaan huonompaan.

Mun eteen on tehty monelta taholta niin paljon työtä. että pysyisin edes hengissä. Nyt mä oon vihdoin kasassa, hengissä ja elossa, mutten kokonainen kuitenkaan. Mä tiedän jossain syvällä mun sisällä, ettei näin kuulu olla. Mä en ole vielä ehjä. Mut täytyis rikkoa kokonaan, ennenkuin voisin alkaa kokoomaan itteeni alusta uudelleen. Mut mitä järkeä on hajottaa kaikki? Ei mitään varmaan.

miksi sä kutsuit mua enkeliksi

Tää vuos on ensimmäinen varmaan viiteentoista vuoteen, jolloin en tehnyt ainuttakaan uudenvuodenlupausta. Yleensä mun lupaukset on viime vuosina ollut tyyliä "laihduta 20kg" tai "älä joudu osastolle enää ikinä" tai "kuole tänä vuonna". Tänä vuonna ei mitään. En tiiä onko se hyvä vai huono juttu. Olo on jotenkin turta kaikelle ja samalla tuntuu että reagoin kaikkeen liian vahvasti. Kaikki tuntuu liian raskaalta ja samalla ei yhtään miltään.

Ahdistaa tulevaisuus kun en tiedä mitä tapahtuu. Ongelma on siinä, että vain mä itse voin päättää mitä tapahtuu tulevaisuudessa, ja mä en oo hyvä tekemään suuria päätöksiä. Päätän aina väärin ja tajuan sen vasta kun on jo liian myöhästä päättää toisin. Mun onni on se, ettei millään ole vielä kiire. Mulla on aikaa miettiä.

Mä tiedän vaan jo nyt, että tuun tekemään väärän päätöksen. Mun pitäis kuunnella sydäntä eikä pelätä liikaa tulevaa. Mä oon selvinnyt tähänkin mennessä kaikesta, miksen selviäis jatkossakin? Ainakin mä yritän ajatella noin. Mun elämässä on kaikki nyt todella hyvin, paremmin ku kahdeksaan vuoteen. Vaikka tätä taakkaa on kertynyt vuosien aikana paljon, ehkä liikaakin mun kannettavaks, niin mä oon selvinnyt ja jaksanut. Vaikka mä joudun syömään lääkkeitä varmaan vielä pari vuotta, vaikka mulla on kädet ja reidet täynnä arpia, vaikka mun pää on sekasin ja mua ahdistaa, vaikka tunnen itteni epäonnistuneeks ihmiseks ja vihaan itteäni ja vihaan että oon elossa, niin kaikesta huolimatta mä haluan nyt elää. Elää mun unelmaa ja tehdä mitä haluan. Mä menetin mun nuoruuden sairauksille, pahalle ololle ja kaikelle paskalle mitä on tapahtunut, nyt on mun vuoro elää.

sä saat mut tekemään asioit joita muut ei saa

Mä yritin alottaa alusta mun elämää ja tulevaisuutta lauantaina. Kaikki meni tosi hyvin, kunnes tajusin vaan etten mä pysty siihen. Todellisuus iski vasten kasvoja ja se vaan stoppas kaiken. Mua ei varsinaisesti pelottanut, mut ei se kyllä kovin hyvältäkään tuntunut. Tai oikeella tavalla hyvältä. Vähän sellaselta sairaan hyvältä, itsetuhosen hyvältä.... Mut mä en tehnyt sitä.

Tiiän, että tää on tosi epämäärästä kirjottaa näin, mut tiedän että tätä lukee ihmiset joiden en haluais tätä lukevan, joten niitten takia en pysty kirjottamaan kuten haluisin. Tyytykää tähän versioon ja syyttäkää niitä jotka lukee tätä tuntien piston rinnassaan.

ikävöin sua vaikka vannoin etten tuu sua kaipaamaan

Mä en tiedä kaipaanko enemmän sitä ihmistä vai sitä tunnetta. Mä haluaisin unohtaa jo. Kaiken. Haluan jatkaa eteenpäin. Alottaa alusta. Mun uuden elämän ensimmäinen päivä on tänään. Niin sen piti olla eilenkin. Mutta tänään mä yritän todella alottaa alusta. Yritän unohtaa menneisyyden, ajatella ettei niitä asioita oo tapahtunut ja että mä voin tehdä mitä mä haluan ilman traumoja ja pelkoa niiden uusiutumisesta. Harmi vaan, ettei se oo päättämisestä kiinni, onnistuuko se. Se on jossain syvällä mun mielessä, ne traumat on juurtunut muhun niin syvään kiinni, että niistä on tullut osa mua. Osa mun persoonallisuutta. Se ei oo mun päätäntävallan alla, että pystynkö mä unohtamaan niitä. Mun pitäis unohtaa itteni, unohtaa mun persoonallisuus.

Mut miten sen voi tehdä? Miten mä voin kadottaa itteni vajoamatta kuitenkaan pimeyteen? Siellä se onnistuu. Siellä mun on helppo kadottaa itteni, mutta mä en halua sinne. Mä haluan elää valossa ja olla onnellinen. Mut mä en voi olla onnellinen, ellen mä pysty unohtamaan mun menneisyyttä. Tai edes pääsemään siitä yli. Tää on ikuista. Ehkä mun on turha edes yrittää alottaa alusta mun elämää. Ehkä helpompaa olis vaan päättää se lopullisesti. Mutta mä en halua. En enää.

tätä tahtois en, tää on mun keino viimeinen

Kyyneleitä. Liikaa kyyneliä. Ei onnen kyyneleitä. Tää on se sama musertava tunne kuin aikasemminkin, mikä on vuosikaudet musertanut mua ja melkein hajottanut lopullisesti. Mä oon sitkeesti kuitenkin päättänyt jatkaa, vaikka oon pirstaleina. Aina kun luulen olevani jo niin hajalla kuin elävä ihminen voi olla - tulee joku ja murskaa yks kerrallaan mun palaset entistä pienemmiks sirpaleiks. Aina, kerta toisensa jälkeen. Kuinka kauan tällänen voi jatkua?

Kunpa mä olisin jo kuollut niin musta ei tarvittis tuntua enää ikinä tältä. Vaikeeta tästä tekee se, etten mä halua kuolla enää. Toivon vaan edelleen, että olisin kuollut sillonkun vielä halusin kuolla. Ei ihminen voi tappaa itteään ellei se oikeasti halua kuolla. Ei se oo mikään vahinko, jos niin tapahtuu. Voi tulla kolari, onnettomuus, murhaaja, mikä tahansa, mut itteesi sä et voi tappaa ellet halua kuolla pois. Mä en ainakaan pystyis tappaamaan itteäni enää. Mulla on liikaa menetettävää. Sen kaiken menettäminen sattuis enemmän, kuin tää mitä tää elämä mua tällä hetkellä satuttaa.

Varmaan tää tieto lohduttaa jotain, etten mä ole tappamassa itteäni, mut mua se ei helpota. Mulla on aina välillä ikävä sitä kuolemanhalua, muttei sitä saa takas haluamalla, siihen tarvitaan muutakin. Kyllä mä tiedän miten mä pääsen taas siihen paskaan kuntoon. Musta tulee sellainen eläväkuollut joka tahtoo täältä pois eikä nää mitään muuta vaihtoehtoa kuin tappaa ittensä. Kaikki keinot on kokeiltava, elämä on pelkkää tekohymyä ja valehtelua jokaiselle. Mua oksettaa elää, oksettaa olla elossa. Haluan vaan kuolla. Koko elämä pyörii vaan ittensä tappamisen, kuoleman, ympärillä, eikä siinä oo mitään järkeä. Ei niin kuulu ihmisen elää. Sillon kun mä voin oikeasti todella huonosti, mun kaikki menneisyyden muistotkin tuntuu pahemmilta. Mua kuvottaa kaikki, vihaan itteäni, haluan vaan tappaa itteni koska en kestä itteäni, en kestä ajatella menneisyyttä, enkä voi ajatella tulevaisuuttakaan koska en nää sellasta.

Sellasta elämääkö mulla on ikävä?