Miten sä sait mut vaan parilla lauseella näin täysin rikki

Siitä on melkein puol vuotta, kun oon tänne viimeks kirjottanut. Oon kyllä päivittänyt mun recovery-instaa sillä välin säännöllisesti. Nyt tuli vaan sellanen olo, että haluan kirjottaa tänne. Toisaalta toukokuun alun jälkeen ei oo tapahtunut paljon mitään, mut silti niin paljon asioita, etten tiedä edes mistä alottaa. Lopetin mun työt toukokuun lopussa ja sen jälkeen oon vaan ollut tekemättä kummempia. Nähny lähinnä kavereita ja ollut vaan. Sen miehen kanssa en oo enää yhteyksissä. Mut se ei tarkota, ettenkö ajattelis sitä ihmistä enää. Ei oo päivääkään, ettei se olis jollain tasolla mun ajatuksissa. Kesän alussa viestiteltiin kerran koko yö, ja mua hävettää niin paljon ne mun viestit. Mä ite laitoin sille viestin pitkästä aikaa, ja kerroin ettei mun tunteet oo hävinneet mihinkään. Sen viesteistä sai lähinnä käsityksen, että meitä ei vaan oltu tarkotettu yhteen. Lisäks sain siltä kasan elämänohjeita, miten jatkaa elämää ilman häntä. Se yö meni vaan itkiessä, ja ellen olis ollut kaverilla toisessa kaupungissa yötä, olisin tehny jotain peruuttamatonta.

Vaikka sen öisen viestittelyn jälkeen kesäkuussa oon tavallaan hyväksynyt, että meiän juttu on nyt ohi, niin vielä lokakuun lopussakin mietin sitä. Mä tein niin miljoona virhettä, ja ne kaduttaa suunnattomasti. En tajuu miten yks ihminen voi tehdä elämässään näin paljon virheitä jatkuvasti? Vaikka monikaan mun läheisimmistä ystävistä ei edes tiedä koko tästä miehestä saati mitä kaikkea tapahtui, niin mä voisin puhua tästä koko ajan, ongelmana vaan, ettei oo oikeen ketään kenen kanssa puhua. Enkä muutenkaan jaksa häiritä muita tälläsellä asialla, mikä ei oo enää läheskään ajankohtanen tai mikään akuutti kriisi. Mietin näitä asioita vaan yksin päässäni ja välillä saan muutaman sanan kirjotettuakin.

Mietin ylipäätäänkin rakkautta mun elämässä. Tietysti rakastan mun ystäviä, mut lähinnä oon miettiny ihastuksia menneiltä vuosilta, jotka on ollu enemmän tai vähemmän vakavia. Kirjotin tästä instaankin vähän, mut jatkan sitä vielä tähän ku siellä loppu tila kesken. Mietin ihmisiä, keneen oon ollut ihastunut sen jälkeen ku täytin 13 ja menin yläasteelle. Ala-asteella oli muutama "ihastus", mut niitä ei lasketa tähän. Ihan niihin aikoihin, ku oli mun 13-vuotissynttärit, ihastuin mua sillon puolet vanhempaan mieheen. Jo lähtökohdiltaan se ois ollu ihan tuhoontuomittua, mut en mä sitä sillon ajatellut. En oo nähny sitä enää ikinä sen jälkeen, eli 8,5 vuoteen. Se on tavallaan perhetuttu, joten meiän vanhemmat on pitäny aika hyvin huolta nää vuodet siitä, ettei vahingossakaan törmätä. Niin outoa, että siitä on tosi monta vuotta ja silti se on mun mielessä edelleen suhteellisen usein. Vielä muutama vuos sitten sen miettiminen oli todella ahdistavaa, välillä jopa hävetti, mut nykyään lähinnä nolottaa ja yritän ajatella, että olin ite sillon vielä lapsi.

Puoltoista vuotta ton jälkeen, ihastuin taas palavasti, tällä kertaa ihan omanikäiseen ihmiseen. Sen kanssa vietetty aika oli niin ihanaa, ja vaikkei me koskaan seurusteltu, niin tunteet oli molemminpuolisia jonkun aikaa. Se tuntu kyllä 15-vuotiaana maailmanlopulta, kun ei siitä sitten tullutkaan mitään. Siinä ihmisessä oli jotain tosi ainutlaatusta, sellasta mitä ei oikein voi selittää. Vaikka viime näkemisestä on aikaa jo vuosia, mietin sen kuulumisia edelleen. Se on kyllä esim facebookissa, muttei koskaan päivitä sinne mitään eikä edes varmaan käy siellä. Noihin aikoihin mun elämässä oli paljon vaikeita asioita, ja tän ihmisen seura teki hyvää, koska sain tuntea, ettei kaikki ihmiset oo pahoja.

Kolmen vuoden päästä tapasin osastolla ihmisen, johon ihastuin. Olin sillon just täyttäny 18, ja tää mies oli mua viis vuotta vanhempi. Sen oma elämä oli kuitenki aika kaaosta, vaikka munkin elämä oli melko epävakaalla pohjalla, tän miehen elämässä ei ollu oikein mikään hallinnassa. Olin kuitenki täysin rakkauden sokaisema, ja vaikka petyin miljoona kertaa sen tyhjiin lupauksiin, ni annoin sille aina uuden mahdollisuuden. Sen kanssa oli lähes mahdotonta sopia mitään näkemistä, koska se aina unohti, siirsi tai peru koko jutun, mut niinä harvoina kertoina ku onnistuttiin näkemään, meil oli tosi hauskaa! Mulle varoteltiin monelta taholta tästä tyypistä, jopa sen omat kaverit suositteli että pysyisin siitä kaukana. Meni aika kauan, ennenku lopulta vaan tajusin kantapään kautta, että mun on mahdotonta pitää tota ihmistä mun elämässä. Silti se on usein mun mielessä, ja toivon et sen elämässä asiat ois järjestyny.

Vuoden päästä ton jälkeen tutustuin koulussa yhteen poikaan. Aluks opettaja vaan laitto meidät sillon tällön pareiks, kun istuin yksin ja sen pari ei ollu tunnilla. Huomasin nopeesti, et se oli tosi mukava ja se moikkaili mulle myös käytävillä, vaikkei sen paremmin tunnettu. Keväällä jossain jaksossa se tuli samalle kurssille, ja tuli istumaan mun viereen. Muutaman oppitunnin jälkeen rohkaistuin ja kysyin siltä, haluisko se olla mun kaa koulun jälkeen. Käveltiin tunteja ulkona ja juteltiin avoimesti ihan kaikesta, vähän liikaakin tuli avauduttua ku näin jälkeenpäin miettii... Nähtiin semi usein vapaa-ajalla, juteltiin koulussa ja koulumatkat mentiin usein yhessä. Tajusin, et taidan olla ihastunut siihen. En koskaan kertonu sille suoraan mun tunteista, ennenku viime syksynä. Vaikka sillä ei ollut tunteita mua kohtaan, se kuitenki halus kuulla kaiken mitä mulla oli sanottavaa ja käytiin koko juttu perusteellisesti läpi jutellen, samalla ku käveltiin. Olin aika maassa sen jälkeen, koska no - tykkäsin siitä tosi paljon. Arvostin erittäin paljon kuitenki sitä, et se halus jutella mun kaa asiat selväks, koska sil oli suuri merkitys mulle. Tänä kesänä laitoin sille viestiä, vaikka ei oltu puhuttu 9 kuukauteen. Sen jälkeen ollaan nähty muutaman kerran ja juteltu paljon, ja oikeestaan sen kanssa on paljon luontevampaa olla, kuin sillon enneku kerroin mun tunteista. Oon tosi ilonen, että ollaan kavereita kaikesta huolimatta, koska se on ihan huipputyyppi! Se on näistä ihmisistä ainoo, joka on enää mun elämässä mukana muutenki ku ajatuksissa.

Ja viimesenä suurena ihastuksena on tää mies, josta puhuin postauksen alussa. Se näki mut alkuvuodesta kadulla ja pysäytti mut, vaikkei oltu koskaan edes tavattu aikasemmin. Juteltiin hetki, vaihdettiin numerot ja viestiteltiin seuraava päivä, ja sit jo nähtiinkin sovitusti. Kaikki eteni ihan supernopeesti, en tajua edes miten siinä pääs niin käymään. Aluks olin todella epäileväinen sitä kohtaan, mietin et mitä ihmettä se musta haluaa? Kaikki oli tosi uutta ja outoa mulle, koska ei kukaan oo koskaan tykänny musta noin paljon ja vielä näyttäny sen ihan avoimesti. En ollu tottunu tollaseen huomioon, ainakaan positiiviseen, joten oli vaikee uskoo et se on aidosti kiinnostunut. Kysyin muutamalta kaverilta neuvoja, osa oli hyviä ja osa erittäin huonoja. Sen kanssa oli tosi kivaa, vaikka mua jännitti ihan 24/7 sen seurassa. Ensimmäinen kriisi oli noin 10 päivän tuntemisen jälkeen, josta vielä selvittiin. Sit alko tulemaan lisää kriisejä, ja lopulta kaikki alko olla jo tosi vaikeeta ja sit se totes, ettei voida jatkaa enää näin. Se oli viimenen kerta kun nähtiin, mut juteltiin vielä sen jälkeen. Tavallaan me oltais oltu täydellisiä yhessä, jos vaan muutama asia olis saatu järjestykseen. Mutta kun ei saatu, niin mistään ei tullut mitään. Ne asiat olis ollu ensinnäkin se ,että mun ois pitäny luottaa siihen enemmän ja olla miettimättä liikaa menneisyyden traumoja (mikä on helpommin sanottu ku tehty), ja toisekseen sen ois pitäny enemmän ymmärtää mua siinä, et mulla ei oo ollu maailman helpoin menneisyys ja sen käsittely on vielä kesken. Kyllä se ymmärskin, mut ei ehkä riittävästi. Jos sanoin, että tarviin aikaa, ni sen mielestä siihen riitti tyyliin yks päivä?

Mun oma vointi alko jo huonontumaan ton kaiken takia. Kevät oli aika tuskaa, kun piti käydä töissä ja vääntää naamalle ilonen ilme huolimatta siitä, kuinka paska olo oikeesti oli. Ja kyse ei ollu edes pelkästään siitä, että mun pitäis luottaa siihen enemmän, että se on oikeesti hyvä ihminen eikä halua mulle pahaa. Mun piti totutella ajatukseen, et sellasiakin ihmisiä on, ja miettiä miten edes normaalissa parisuhteessa toimitaan. En mä ollu koskaan seurustellu, mistä oisin voinu tietää yhtään mitään "käytännönjuttuja". Vaikka noi neljä muutakin ihmistä on ollu kaikki omalla tavallaan merkittäviä, niin tää viimenen on muuttanu mua tosi paljon. Oon kyllä kasvanu henkisesti tosi paljon, koska oon joutunu miettii sellasia asioita, mitä en ollu koskaan tullu edes ajatelleeks. Oon joutunu tekee ratkasuja, mitä en hyväksy ja mitkä kaduttaa todella paljon.

Mä vaan mietin tässä, mitä kaikkea oon menettänyt omaa tyhmyyttäni. Liikaa. Mulla vois olla kaikki mitä haluan tälläkin hetkellä, mut mul ei oo niistä mitään. Mul ei oo elämässä mitään. En käy koulua, en oo töissä, en harrasta edes mitään, nään kavereita tosi harvoin ja oon ihan kamala ystävä, ku en jaksa yleensä edes kysyä kuulumisia tai ehdottaa näkemistä. Mulla ei oo mitään tulevaisuuden suunnitelmaa, ei edes sitä yhtä päämäärää mikä mun elämää on hallinnut viimeset viis vuotta. En halua edes kuolla, mikä on musta melkein huolestuttavaa tässä tilanteessa. Koska huonoimpinakin hetkinä mulla on ollut sentään se yks asia, mihin tähtään ja elänyt sen ajatuksen voimin, että saan pian tappaa itteni. Nyt mulla ei oo edes sitä, en halua kuolla, mutten tiiä haluunko elääkään. En ainakaan tällästä elämää. Haluan mun elämään jotain sisältöä, mut miten voisin mennä töihin kun tiedän etten jaksa? Koulukin tuntuu hyvin ahdistavalta jo ajatuksen tasolla. Mikään harrastus ei kiinnosta. Haluisin vaan olla onnellinen.

En tiiä miten ihmiset tulee onnelliseks. Sillonku ne rakastuu? Tai toteuttaa unelmiaan? Keheen mä voisin rakastua, en pysty edes kuvittelemaan, että ihastuisin johonkin uuteen ihmiseen. Tää helmikuu-kesäkuu välillä ollut juttu sen miehen kanssa on vaan liian pinnalla. Noi viis ihmistä kenestä kerroin tässä enemmän, ne on ainoot kenen kanssa voisin kuvitella itteni parisuhteessa. Mut mahdottomia kaikki, koska ensimmäinen on nykyään naimisissa, toisen elämästä en tiedä yhtään mitään enkä tiiä missä se edes asuu nykyään, kolmas on varmaan pilvessä yötä päivää eikä edes muista mua, neljäs ei oo kiinnostunut musta sillä tavalla, ja viidennestä on turha enää edes haaveilla koska pilasin ite kaiken. Kuitenki nää viis on jäänyt mulle kaikkien näitten vuosienki jälkeen tärkeiks ihmisiks, vaikkei oltais missään tekemisissäkään. Ja toinen tapa tulla onnelliseks, toteuttaa unelmiaan. Öö mitä unelmia, ei mulla oo mitään toteuttamiskelpoisia. Ei ne varmaan koskaan toteudu vaikka tekisin mitä. Yritän nykyään sanoo kavereille, et mul menee paljon paremmin. En haluu et kukaan on musta huolissaan. Ehkä en itekkään haluu myöntää sitä, et nyt menee aika huonosti. Joskus mietin vaan, miks edes elän. Mut niin kauan ku en halua kuolla, mä oon päättäny elää.

INSTA

Tän blogin kirjottaminen on niin vaikeeta. Niin vaikeeta, että oon päättänyt tehdä tän lisäks myös instan. Sinne tuun kirjottelemaan ja päivittelemään paljon useemmin ja aktiivisemmin, sekä myös reaaliaikasemmin. Tänne kirjottelen edelleen sillonkun siltä tuntuu, en tuu jättämään bloggaamista. Mut ajattelin vaan tulla kertomaan tän teille, jos haluutte seurata mua siellä, niin löydyn sieltä nimellä @neelarecovery

älä säikähdä jos itken ihan hetken...

...ei sun oo pakko lohduttaa, mä en oo kovin tottunut siihen että joku vois välittää.

Ei sun tarvii mua pelastaa.

Mulla on niin yksinäinen olo. Tuntuu ettei kukaan halua mua eikä kukaan välitä. Vaikka on tosi itsekästä ajatella noin, mutta siltä se vaan tuntuu just nyt. En saa töitä, kaverit muuttaa pois, polihoitaja vaihtuu, se mieskin jätti mut yksin ja koko elämä vaan kaatuu niskaan just nyt. Olis niin paljon tehtävääkin kesällä, siis ihan asioita joita on pakko hoitaa niitten hauskojen juttujen lisäks. Mut mun mielenkiinto alkaa mennä tähän elämään. Joskus tuntuu vaan niin paljon helpommalta luovuttaa... Mutten mä pysty tappamaan itteäni. En ainakaan usko pystyväni. Mut en halua edes yrittää, se on varmaan tärkeintä.

Itkettää, koska tuntuu että oon niin yksin tässä maailmassa. Vaikka samalla tiedän, että mulla on kymmeniä ja kymmeniä ihmisiä mun ympärillä. Sellasia ihmisiä, jotka välittää. Mutta mä en voi sille mitään, että mulla on tällänen olo. En vaan oo koskaan kokenut sitä, että joku ihminen jäis pitkäks aikaa mun elämään. Aina kaikki lähtee...

Mut ei se mitään. Mikäänhän ei oo ikuista.

sä et rakasta minua enää

Mä en tiedä millä sanoilla tätä oloa edes kuvaisi. Ahdistaa, stressaa ja pelottaakin. Kaikki tuntuu niin vaikeelta ja mahdottomalta, tuntuu etten osaa tehdä päätöksiä ja sittenkin päätän aina väärin. Koko elämä tuntuu niin merkityksettömältä. Ja se ahdistaa. En mä oikeastaan haluaisi kuolla, mutta haluan vaan pois tästä elämästä. Vaikka oon samaan aikaan onnellisempi kuin vuosikausiin, niin siltikään en osaa elää. En, vaikka mun pitäis olla onnellinen tässä tilanteessa.

Vaikka mulle on tapahtunut ikäviä asioita, joista oon kärsinyt koko nuoruuden, niin tää on paljon pahempaa. Se mitä tapahtui laivalla 6 vuotta sitten, oli kamalaa, muttei mitään verrattuna tähän. Kärsin siitä laivajutusta tosi paljon, mut edelleenkään se ei oo mitään verrattuna tähän. Se mitä on tapahtunut netissä, on myös ikävää, muttei sekään vetänyt mua näin surulliseks. Oon ihastunut palavasti useita kertoja, kuitenkaan sen johtamatta ikinä mihinkään muuhun kun sydänsuruihin. Niistäkin sydänsuruista on päästy yli, mut ne on ollut "helppoja" tapauksia koska ne ei johtanut mihinkään, ne jäi ihastuksiks.

Mutta sinä, mitä sä ootkaan tehnyt mulle... Kertaakaan en oo toivonut, ettet olis tullutkaan juttelemaan mulle. Alussa kaikki oli niin ihanaa, etten ollu koskaan kokenu vastaavaa. Kaikki mitä sä sanoit, sai mut ihan pyörryksiin. En meinannu uskoa, että tää kaikki oli edes totta. Kuitenkin mä ite pilasin kaiken. Mua suututtaa niin suunnattomasti, että tää meni näin. Miks hitossa mä aina pilaan kaiken?

Alussa mä en tiennyt mitä mä tunsin sua kohtaan. Kaikki tapahtu niin nopeesti ja yllättäen. Mut nyt mä tiedän, että se tais olla jotain enemmän ku koskaan aiemmin ketään toista kohtaan. Miks mä muuten olisin nyt näin rikki...

-----------------------------

... Mut asialla on toinenkin puoli. Vaikka kaikki mitä mä koin sun kanssa oli ihanaa, se oli myös todella pelottavaa ja ahdistavaa. En osaa sanoa mitään, mikä kuvastais riittävästi niitä tunteita. Tunnen itteni niin typeräks ja oksettavaks. En osaa sanoa edes, että oliko syy enemmän sussa vai mussa. Veikkaan itteäni, mut toisaalta olishan sun nyt pitänyt tajuta, että mä olin ihan palasina. Ja nyt mä vasta sirpaleina olenkin kaiken sen jälkeen.

Kadulla kävellessä, ihan yllättäenkin, mulle tulee muistoja susta mieleen niin elävästi, että meinaan oksentaa. Ne on tosi ahdistavia, ja välillä on jopa vaikee peittää sitä oloa mikä niistä muistoista nousee pintaan. Niinä hetkinä toivon, että kuolisin ja mieluiten siihen paikkaan. Mutta enhän mä halua kuolla. Mä haluan elää, mutta mä haluan ensin unohtaa. Pääseekö tästä koskaan yli ja unohtaako tätä koskaan? Mä toivon niin, koska muuten mä en halua elää.

Mä en tiedä miksi kaikki muuttuu

aina silloin kun oon just ruvennut tottumaan

Mä en luopuisi ikinä

Mut aina ei kysytä

Niinkuin ei kaivopuiston jää, et kanna enää minua

Niinkuin ei napapiirin sää, en kiinnosta sinua

Joo, niin mä teen minkä voin,

huudan ja kapinoin, mut

niinkuin ei talvet oo entisellään, 

sä et rakasta minua enää.

en mee lupaamaan

Kaikki tuntuu niin turhalta. Tuntuu, että mä vaan esitän. Vaikka olenhan mä onnellinenkin, silti mun kasvoilla on maski joka peittää tän ahdistuksen ja surun. Ei oo päivääkään, etten miettis sua. Vaikka ne muistot ei oo pelkkiä onnellisia, vaaleenpunasia ja ruusuntuoksusia, niin silti mulla on ikävä sua. Yritän elää sen ajatuksen kanssa, etten nää sua enää ikinä, en saa koskaan enää kattoa sun suuriin ruskeisiin silmiin ja hymyillä. Kaikki on loppu, ja kaikki se on mun syytä. Mä vihaan itteäni niin paljon. Niin saakelin paljon.

Kävelin tänään eräässä paikassa, ja parin kuukauden takanen tapahtuma muistu mieleen. Olin jo melkein päässyt yli siitä jutusta, vaikken unohtanut olekaan, kunnes mua alko suututtamaan kahta kauheemmin sekin ja itseviha vaan kasvoi entisestään. Miten voi ihminen olla näin typerä, ajattelematon ja niin kuvottava. Mä en ois ikinä uskonu, että tekisin siinä tilanteessa niin. Oon aina, aina, aina ajatellut, että jos ikinä päädyn sellaseen tilanteeseen, niin en koskaan tekis niinkuin nyt menin tekemään. Mulla oli ihan toisenlaiset suunnitelmat. Tää itseviha on vaan niin suunnatonta. Mä saan jatkuvasti kylmiä väreitä itestäni, siitä miten kuvotan itteäni. Ja kun oliskin pelkästään sun menetys ongelmana. Mutta ongelmana on sekin, että mä oon niin saamaton läskikasa. Mua ahdistaa niin paljon näyttää tältä. Painaa näin paljon. Oon koko ajan kipeenä, niin en voi edes käydä lenkillä. Syön vaan koko ajan. Oksettavaa.

Ja pahinta on, että mä en voi näyttää tätä oloa kellekkään. Kaikki luulee, että mulla menee loistavasti. Ja ulospäin mulla meneekin. Töissä mun on pakko jaksaa näyttää hymyilevää naamaa oli olo mikä tahansa. Päivästä toiseen. Polillakin mä vaan hymyilen ja kerron kivoja juttuja. Ilmekään ei värähdä. Enää multa ei edes kysytä, onko jotain negatiivista kerrottavaa. Ne olettaa polilla, että mulla menee niin hyvin ja oon tosi hyvässä voinnissa. Mitä se todellisuus sitten on? Mua ahdistaa kaikki. Vainoharhasuuskin on palannut vähän. Esim kaduilla jos joku nauraa, niin ajattelen sen samantien nauravan mulle. Miks joku random naurais mulle, jos se ei edes tunne mua? Tuskin kukaan edes ajattelee tai huomaa mua. Sekin on ongelma. Tuntuu että oon kaikille ilmaa. Karkotan kaikki mun kaverit pois. Kohta huomaan, että oon ihan yksin... Ja kaikki jättää mut. Polihoitajakin vaihtuu ens kuun jälkeen. En ehkä käy sen luona enää kertaakaan, seuraava aika on uuden kanssa.

En osaa enää edes kirjottaa. Ajatuksia olis niin paljon, mutten saa niitä ulos.

vaik mä kuolisin

Odotan ja odotan. Tunteja, päiviä, viikkoja. Lopulta laitan ite viestiä. Nähdään ja kaiken piti olla niinku ennenki. Mä todella yritin olla pirtempi ja vähemmän ahdistunut kuin aikasemmin oon ollut. Olla sellanen kuin tiedän sun toivovan että mä olisin. Mä luulin onnistuneeni. Meillä oli kivaa. Mä olin ekaa kertaa edes vähän rentoutuneempi sun seurassa. Se alko tuntumaan luonnolliselta.

Lopulta sanot, ettei voida jatkaa enää näin. Mä oon todella yllättynyt, mutten näytä sitä mitenkään. Ilmekään ei värähdä. Sä kysyt mitä mä ajattelen. Aluks sanon etten ajattele mitään. Sun kysyessä uudestaan kerron, että oon vuosikaudet ollut surullinen ja vasta nyt tunnen itteni onnelliseks. Haluan vihdoin elää, en kuolla. Meinaan sanoa muutakin, mutta vaikenen. Sä et oikein ymmärtänyt mitä tarkotin, mutta ei se mitään. Me vaan katotaan toisiamme silmiin. Kumpikaan ei puhu mitään. Sä hymyilet välillä, mutta sun hymy hyytyy pian kun näät miten mua alkaa itkettää. Mä en anna itkun tulla. Sä halaat mua, paljon pitempään ja tiukemmin kuin koskaan ennen. Mä lähden ja sä toivotat kaikkea hyvää, ja tiedän etten näe sua enää.

Mä istun junassa kotiin. Kuuntelen niin täysillä musiikkia kun kuulokkeista irtoaa. Ahdistaa. En tiedä enää mitä ajatella elämästä. Anteeks etten mä ollut sitä mitä sä halusit.

en oo sen voimakkaampi kuin oot sinäkään

Itken ja itken ja itken. Kaikki ahdistaa. Elämä ahdistaa. Eläminen ahdistaa. En näe kirjottaa tätä postausta kyyneleiden takaa, halusin vaan purkaa nää ajatukset jonnekkin. 478 päivää sitten mun yks parhaista ystävistä tappoi ittensä. Mä oon elänyt nyt melkein 500 päivää ilman sitä ihanaa ihmistä. Kuuntelen mun kuolleen ystävän lempilaulajaa ja itken. Kaikki tää itku alko siitä, kun luin facebookin jotain piilotettuja viestikansioita, ja sinne oli tullut viesti hänen entiseltä työnantajalta vuosi sitten. Luin sen vasta nyt ja tuntuu ettei voimat enää riitä.

Mä oon vahva, oon ajatellut että kaikki mitä oon kokenut on vahvistanut mua. Mutta en mä tiedä. Mä oon vaan heikko paska joka ei ansaitse elää. Tulevaisuus on varmistettu kesään saakka, kun on töitä. Mutta mitä sen jälkeen? Mitä kesän jälkeen? Mua ahdistaa nyt niin paljon. On liikaa asioita mitä pitää tehdä, mistä pitäis puhua eri ihmisten kanssa, mutta kaikki kaatuu vaan niskaan. Whatsappissakin on monta kaveria jotka kyselee miksen vastaa viesteihin, mutta tiedättekö sen kun ei saa aikaseks ja päivä päivältä se vastaaminen muuttuu vaan vaikeemmaks, kun joutuu selittelemään miksei oo vastannut. Menetän kohta varmaan mun loputkin kaverit.

Blogi on ainoo mitä jaksan pitää yllä. Tai lähinnä mun kulissiblogi... Kirjottelen sinne ilosista asioista lähes päivittäin, ihan vaan ettei kukaan luule että oon kuollut. Jos pitäisin taukoa blogista ja somesta muutenkin, varmaan ihmiset ajattelis mulle käyneen jotain. Tuhlaan mun voimat kulissien ylläpitoon? Oon ollut niin vahva, esittänyt vahvaakin vahvempaa. Mutta kun en mä ole. Mä oon vaan likanen, kamala paska. Mun kaveritkin ajattelee niin. Helppo ja läski. Niin ne ajattelee. Vaikkei ne sitä suoraan sano, niin mä osaan lukea rivien välistä.

Poliaikakin on ehkä parin viikon päästä. Jos jaksan mennä, tai sitten perun sen. Mitä mä sinne meen esittämään hyvävointista. Tuntuu ettei polihoitaja tajua enää mitään. Mun ympärille on kasvanut muurit, jotka peittää kaiken mun sisällä. Mun on vaan niin paha olla. Just nyt kaikki kaatuu niskaan, työtkin pitää jaksaa. Ne on tärkeintä. Tavallaan ne luo tiettyä rutiinia arkeen, ilman töitä mistään ei tulis mitään. Mut en tiedä onko näinkään hyvä... Toivon niin edelleen, että olisin vaan kuollut jo vuosia sitten. Vaikka tää työkokemus on ihana, niin ei mulla silti oo tulevaisuutta. Kaikki on päin helvettiä nyt ja aina. Ei musta mitään tuu koskaan. En oo edes valmistunut mistään koulusta ja täytän 21... Enkä tällä hetkellä edes oo koulussa. Ehkä mä lopetan tän postauksen tähän itsesäälissä rypemiseen. Kuullaan taas kun jaksan kirjottaa...