Nähtiin sen pojan kanssa eilen. Olin tosi hermostunut ja jännittynyt jo ennen meijän tapaamista, mut kun näin sen vihdoin tulevan mua vastaan, ni meinasin pyörtyä jännityksestä. Selvisin kuitenki hengissä koko näkemisestä, mut hyvin se ei mennyt. Juteltiin aluks vähän kaikenlaisia kuulumisia, mut lopulta musta tuli se joka ei keksi enää sanottavaa. Tai olisinhan mä keksinyt vaikka mitä, mut en uskaltanut sanoa puoliakaan mitä mielessä kävi. Niimpä me ajottain istuttiin vaan ihan hiljaa.
Lopulta sen joku kaverityttö tulee siihen paikalle ja se unohtaa mun olemassaolon. Mä vaan yritän hymyillä nätisti ja ei sillä, se tyttö on ihan mukava mut se sattu vaan väärään paikkaan väärällä hetkellä. Sitten se poika jo lähtikin, samaanaikaan kun se toinen tyttö. En mä siihen yksinkään viittinyt jäädä, joten mäkin lähdin itkua pidätellen.
En taaskaan viitti ihan kaikkia yksityiskohtia kertoa tosta tapaamisesta, mut se oli todella kiusallista lähes koko ajan. Ehkä mun pitäis ruveta pessimistiks, niin en ainakaan pettyis näin pahasti. Mä odotin siltä illalta tosi paljon, mä ajattelin jo etukäteen mitä kaikkee haluun kertoo sille ja kysyy siltä, mulla oli vaan niin paljon odotuksia. Ja kaikki ihan turhaan.
Ensimmäisen lauseen sanalla luovuttaa, en tarkottanu varsinaisesti että lähtisin tästä tappamaan itteni. Vaan luovuttaa tän yrittämisen kanssa. En jaksa yrittää parantua näistä paskataudeista enää. Jotenki tällä hetkellä tuntuu et on ihan sama, vaikka lopettaisin lääkkeet, unohtaisin syksyn suunnitelmat ja alkaisin suunnittelemaan kuolemaa. En mä vaan jaksa. Mun elämältä putoaa pohja kerta toisensa jälkeen. Ei tästä vaan tuu mitään, jos kaikki jatkuu vuodesta toiseen näin.
Ei kun nimenomaan nyt et saa luovuttaa.
VastaaPoista♥
PoistaSä takerrut ihan liikaa tollasiin satunnaisiin poikiin. Tulee yks isku ja oot ihan maissa. Et sais määritellä itteäs liikaa joidenki toisten ihmistem, saatika sitten miestin mukaan. Niin väärin.
VastaaPoistatiedän...
Poista