tää on tyhjä ja lohduton leikki

Polihoitaja laitto tänään viestiä, ja kysy pitäiskö meiän nähä tai jutella puhelimessa vielä ennen ens viikon perhetapaamista, kun lääkäri oli sellasta viestiä jättänyt. Sanoin, ettei siihen oo tarvetta, ku oon nyt alkanu syömään lääkkeitäkin taas. Sit se vaan sano, että laita sitten viestiä jos tulee jotain. Olin vaa et joo... Vaikka tuliskin jotain, tuskin laittaisin.

Tänään oon meinannu purskahtaa itkuun monta kertaa, kun tuntuu ettei mikään onnistu. Vaikka syönkin niitä lääkkeitä, en oo kylläkään ottanut ihan kokonaisia annoksia, ihan vaan siitä syystä, että lääkäri käski alottaa pienemmillä annoksilla aluks. Ite oisin kyllä jatkanut niillä annoksilla millä ennenkin. Mut ehkä tää herkkyys johtuu vaan siitä, ettei lääkeannokset oo kohdillaan vielä. Vasta kuukauden päästä on kaikki lääkeannokset samalla tasolla ku aikasemmin, ku niitä pitää kuulemma nostaa vähitellen.

Mua on alkanut taas pelottaa tulevaisuus. Yritän olla ajattelematta koko asiaa, ja jos vahingossa ajattelen, niin koitan kääntää sen niin, että kaikki menee varmasti hyvin. Se on vaan vähän vaikeaa, kun elämässä on suuria muutoksia just nyt tulossa. Mä en tiedä miten mä selviän siitä kaikesta, mut mulla on vaan yks vaihtoehto ja se on yrittäminen. Pakko yrittää.

Mietin vähän liian usein taas sitä poikaa, vaikka piti unohtaa koko ihminen.

valintojen maailma, tuijotan tienviittoja

Lääkkeitten syönti jatkuu edelleen hyvin. Oon ottanut ne nyt joka päivä! En kyllä huomaa voinnissa mitään muutosta mihinkään suuntaan, vaikka alotinkin ne uudestaan. Mut kai se syöminen turvaa sen, ettei vointi ainakaan huonommaks pääse menemään...

Muutenkin kuuluu hyvää. Tai toki mua jännittää syksy ja muutenkin mitä tulee tapahtumaan. Mut mä luulen, että pärjään. Lääkkeet on olennainen osa mun hoitoa, se pitää vaan pitää mielessä. Mut poliaikojen kanssa on vielä vähän säätöä. Ne haluais, että mun poliajat jatkuis syksyllä ja jatkossa 1-1,5kk välein. Mä taas ehdotin, että 3kk välein ja väleissä puhelinaikoja tai jotain. Mut kai mä sit suostun kompromissiin, että 2kk välein, mut useemmin en suostu. Joka tapauksessa ne tulee harvenemaan joka viikkosista ajoista, mut se on mun oma valinta. Ei ne voi mua pakottaa käymään polilla joka kuukaus.

Mut eiköhän kaikki järjesty.

moni tuhoa pelkää mielessään

Mun oli pakko yrittää, ja mä onnistuin. Kolme päivää oon nyt syönyt lääkkeitä. Kuulostaa varmasti ihan naurettavan vähältä, mut jostain se on alotettava. Ja mä aion jatkaa tätä. Jos kerrankin lipsun tästä rutiinista, niin tiiän et sit se on taas menoa... Pitää vaan nyt yrittää kaikkeni ja tsempata. Kyllä tää tästä.

En aio riskeerata mun tulevaisuutta sillä, etten söis lääkkeitä, ja vointi romahtaiskin. Haluun voida hyvin ja jatkaa elämää, enkä vajota takasin sinne pinnan alle pimeyteen toivomaan kuolemaa. En enää ikinä. Ei ihmisen kuulu tappaa itteään. Ihmisen kuuluu elää niin kauan ku siihen on mahdollisuus. Tuntuu vähän tekopyhältä sanoa kaiken tekemäni jälkeen näin, mut niin se vaan on.

Mä en koe todellakaan, että oisin vielä täysin terve kaikesta paskasta. Siihen menee vielä aikaa, mut oon huomannut miten mun ajattelu on muuttunut aikuisemmaks ja järkevämmäks. Oon kasvanut henkisesti ja mennyt eteenpäin. Miks pilata tää kaikki sillä, että lopettaa lääkkeet liian aikasin, ja sitten mä taas oon siellä alkupisteessä. Mä en edes muista, koska oisin viimeks voinu perjaatteessa näinkin hyvin. En oo halunnut tappaa itteäni suunnilleen puoleen vuoteen. Puol vuotta mä oon ihan oikeesti elänyt tietäen, että mulla on tulevaisuus, eikä niin että suunnittelen 24/7 sitä miten tapan itteni. Se on jo musta ihan huima muutos. Ja sillä tiellä mä aion pysyä.

mulle kuuluu hyvää, tai ei kuulu sittenkään

En oo syönyt vieläkään lääkkeitä, vaikka eilen piti jatkaa niiden syömistä. Ehkä tänä iltana sitten. Edelliseen postaukseen anonyymi tuli kysymään, haluanko mä vajota syvemmälle, vai miksen syö lääkkeitä. En halua vajota enää yhtään syvemmälle, vaan haluan pärjätä ilman lääkkeitä. Haluisin kovasti olla terve ja voida hyvin. Pelkään vaan, ettei mun vointi oo vielä tarpeeks vakaa lääkkeettömyyteen.

Lääkäri sanoi alkuviikosta, että on pieni mahdollisuus, ettei mun vointi romahtaiskaan enää vaikken söiskään lääkkeitä. Että sellanen mahdollisuus on oikeesti olemassa. Mut hänen mielestä riski siihen voinnin romahtamiseen on liian suuri, että mun kannattais syödä niitä lääkkeitä. Vaikka vaan sillä ajatuksella, että joku päivä en ihan oikeesti enää tarvii lääkkeitä. Mä voin ihan oikeesti parantua tästä kaikesta. Voin pärjätä nyt jo ilman lääkkeitä, mutta kun sitä ei voi kukaan tietää, enkä mäkään tahtois käydä enää siellä pohjalla kokeilemassa, että "ai en mä vielä pärjännytkään ilman lääkkeitä". Mielummin pelais varman päälle, ja söis niitä vielä toistaseks.

Mun vointi on ollut tän kevään ja kesän todella, siis todella tasainen verrattuna viimesiin vuosiin. En oo hautonut itsemurhaa, kerännyt lääkkeitä, viillellyt, tai mitään muutakaan vastaavaa. Syömisetkin on menny suhteellisen tasasesti, vaikka niissä onkin ollut mutkia matkassa, muttei niin suuria kuin aikasemmin. Kaikki on johtunut aikalailla siitä, että oon pistellyt lääkkeet kiltisti poskeeni viimeset puol vuotta säännöllisesti.

Haluisin niin paljon voida olla ilman lääkehoitoa. Mut lääkärikin sanoi mulle, et tää ettei mun vointi oo vielä romahtanut, vaikken oo syönytkään lääkkeitä moneen viikkoon, johtuu ehkä siitä, että lääkkeitten syöntiä on jatkunut niin kauan, että on syntynyt tietynlainen hyvä pohja voinnille. Niin, ettei se vointi ihan heti romahtaiskaan vaikka lopettaiskin hetkeks lääkkeet. Mut se voi silti romahtaa. Vielä ainakaan mitään sellasia merkkejä ei oo ollut näkyvissä, mut tunnistanko mä vaikka oliskin? Mun täytyy vaan nyt alottaa lääkkeet uudestaan.

entä jos palata voisit menneeseen

Mä en tiedä enää mitä teen itteni kanssa. En aio pitää siihen poikaan minkäänlaista yhteyttä enää. Aion unohtaa sen ja mennä eteenpäin. Tai "eteenpäin", mihin suuntaan mä edes olen menossa? Ahdistaa kun ei tiedä mitä on tekemässä. Muutenkin ahdistaa. En oo syöny koska lie viimeks lääkkeitä, moneen viikkoon suomeks sanottuna. Sain vastuun lääkehoidosta itelleni, ja näinhän tässä sitten kävi, just niinkuin arvelinkin. Ne vaan lojuu mun kaapissa ja mä en jaksa uhrata ajatustakaan niille. Antaa olla. Mut en mä niitä kerääkkään, enhän mä edes vois, kun ne on kerran mulla itelläni.

Mulla oli alkuviikosta lääkärin aika polilla. Aluks aattelin olla kertomatta tästä lääkkeettömyydestä, mut sit vaan sanoin sen rehellisesti. Lääkäri huolestui aikalailla, mut se sano ettei kukaan voi mua pakottaa syömään lääkkeitä. Ei voikaan, mut välillä toivoisin että vois, koska en pysty ite ottaa vastuuta tästä. Tiettyyn pisteeseen asti kaikki sujuu hyvin, mut jossain vaiheessa lääkehoito vaan tyssää. Yleensä se loppuu aika seinään...

Lupasin lääkärille yrittää syödä lääkkeitä taas, mut en oo nappulaakaan pistäny suuhuni sen käynnin jälkeen. Tiedän, että vointi tulee romahtamaan jossain vaiheessa, ellen alota lääkkeitä uudestaan. Nyt vaan on niin hyvä olo toistaseks, ettei tunnu siltä, mut alitajunnassa tiedän, että niin tulee käymään. Niin on käyny aina ennenki, monet monet kerrat. Ja yleensä se lääkehoito jatkuu osastolla... Mut tällä kertaa yritän päästä ite siihen takasin kiinni, ettei tarvittais osastoa - enää ikinä.

Mikä siinä on niin pirun vaikeeta syödä lääkkeitä? Lääkärikin yritti tehdä kaiken niin helpoks mulle, että saan ottaa vaikka koko päivän lääkkeet yhdellä kertaa, aamulla tai illalla - kumpi helpommalta tuntuu. Mut kun se ei auta. Tarvisin vaan jostain lisää motivaatiota lääkehoitoa kohtaan... En todellakaan tiedä mistä sellasta löytyis.

Mulla on seuraava kahdenkeskinen aika polilla mun oman hoitajan kanssa ehkä syys- tai lokakuussa. Seuraava aika on muutenkin vasta elokuussa, ja seki on perhetapaaminen... Luulen kyllä, että ku mun hoitaja palaa lomalta, ni se ottaa muhun yhteyttä, kun lääkäri on kertonu tästä lääkesotkusta... Pelottaa millasen saarnan sieltä saan. Lääkäri sano, ettei kukaan voi pakottaa, se on mun oma valinta syönkö vai enkö syö niitä. Mut polihoitaja taas todennäkösesti sanoo, että mun on syötävä niitä. Vaikka eihän sekään voi pakottaa, mut se on vaan niin tiukka-sanainen.

Mua ahdistaa ihan hirveesti ens kuu. Oon muutenkin koko ajan levoton ja herään tosi aikasin aamulla. Pitäis alkaa syömään niitä lääkkeitä, ennenku vointi menee huonommaks. Nyt ei olla vielä kovin syvällä siellä suossa, vielä...

sairastuin mun tunteisiin

Mun tekis luopua kaikista mun unelmista ja luovuttaa. Jotenkin oon nyt just niin loppu. On mulla mennyt paljon huonomminkin, oon ollut valmis tappamaan itteni vaikka samantien, ei tää sellasta oo nyt. Oon vaan niin surullinen. Olo on tosi ankee ja pettynyt. Eihän elämässä kaikki mee aina niinkuin suunnittelee, mut ei kaiken pitänyt ihan näinkään pahasti mennä pieleen.

Nähtiin sen pojan kanssa eilen. Olin tosi hermostunut ja jännittynyt jo ennen meijän tapaamista, mut kun näin sen vihdoin tulevan mua vastaan, ni meinasin pyörtyä jännityksestä. Selvisin kuitenki hengissä koko näkemisestä, mut hyvin se ei mennyt. Juteltiin aluks vähän kaikenlaisia kuulumisia, mut lopulta musta tuli se joka ei keksi enää sanottavaa. Tai olisinhan mä keksinyt vaikka mitä, mut en uskaltanut sanoa puoliakaan mitä mielessä kävi. Niimpä me ajottain istuttiin vaan ihan hiljaa.

Lopulta sen joku kaverityttö tulee siihen paikalle ja se unohtaa mun olemassaolon. Mä vaan yritän hymyillä nätisti ja ei sillä, se tyttö on ihan mukava mut se sattu vaan väärään paikkaan väärällä hetkellä. Sitten se poika jo lähtikin, samaanaikaan kun se toinen tyttö. En mä siihen yksinkään viittinyt jäädä, joten mäkin lähdin itkua pidätellen.

En taaskaan viitti ihan kaikkia yksityiskohtia kertoa tosta tapaamisesta, mut se oli todella kiusallista lähes koko ajan. Ehkä mun pitäis ruveta pessimistiks, niin en ainakaan pettyis näin pahasti. Mä odotin siltä illalta tosi paljon, mä ajattelin jo etukäteen mitä kaikkee haluun kertoo sille ja kysyy siltä, mulla oli vaan niin paljon odotuksia. Ja kaikki ihan turhaan.

Ensimmäisen lauseen sanalla luovuttaa, en tarkottanu varsinaisesti että lähtisin tästä tappamaan itteni. Vaan luovuttaa tän yrittämisen kanssa. En jaksa yrittää parantua näistä paskataudeista enää. Jotenki tällä hetkellä tuntuu et on ihan sama, vaikka lopettaisin lääkkeet, unohtaisin syksyn suunnitelmat ja alkaisin suunnittelemaan kuolemaa. En mä vaan jaksa. Mun elämältä putoaa pohja kerta toisensa jälkeen. Ei tästä vaan tuu mitään, jos kaikki jatkuu vuodesta toiseen näin.

itselleni aiheutin ikuisen tuomion

Mä yritän niin kovasti olla onnellinen. Mua vaan pelottaa kauheesti. Teen asioita, jotka mua pelottaa ja ahdistaa, pakotan itteni niihin sillä syyllä, että tavalliset ihmiset pystyis niihin asioihin ja mä haluan olla tavallinen ihminen. Munhan pitäis nyt olla onnellinen, mut musta tuntuu että oon kaikkea muuta. Hajotan itteni näin vielä lopullisesti. Tulevaisuus pelottaa, miten mä selviän kaikesta?

Me nähdään sen pojan kanssa ylihuomenna. Tiedän, ettei mun pitäis yrittää miellyttää sitä, mut mä vaan tykkään siitä niin hirveesti. Mä en oikein tiedä, tai en oo varma, että ahdistaako mua olla sen kanssa. Tavallaan joo, mut kuitenkin tykkään siitä niin paljon, etten tunnista enää ahdistusta. E:n kanssa mua ei koskaan ahdistanut, ainoostaan jännitti hyvällä tapaa. Selasin E:n fb-seinää äsken, vaikka se poistikin mut kavereistaan. Mulle tuli ikävä sitä, mut tiiän että tää toinen poika on "parempaa" seuraa, kuin sellanen joka ei pysy järjissään ja käyttää huumeita yms.

Välillä mulle tulee kuolemanajatuksia taas. Mut yritän haudata ne jonnekkin pois äkkiä, ei nyt mitään itsetuhoisia-ajatuksia kiitos, mun täytyy yrittää olla onnellinen. Viiltelykin käy mielessä, mut se on ihan ehdoton ei. En todellakaan saa. Jos teen yhdenkin viillon, niin se riistäytyy käsistä koko touhu.

Mua ahdisti viikonloppuna ihan järkyttävästi vanhat jutut vuodelta 2008, kun sukulaisia oli meillä käymässä ja puhuttiin kaikesta. Pelkään olla niitten seurassa, jos ne alkaa kaivelemaan menneitä. Ei ne onneks alkanu, mut ne jutut tulee mun mieleen kun vaan näenkin ne sukulaiset. Puukotin itteäni mielessä ja yritin rauhottua. (toi puukotusjuttu on joku outo tapa, mitä teen jos mua ahdistaa) En mä voinut näyttää ahdistusta siinä ruokapöydässä ja alkaa itkemään. Piti vaan hymyillä nätisti ja olla kuin ei olis mitään.

Sisällä mulla kuitenkin oli sellanen ahdistus, että mietin syksyä pystynkö mä tekemään kaiken sen mitä mun täytyy. Tai eihän mun täytyis, mutta mä haluan (kai). Pelottaa vaan. Kun nää kaks juttua liittyy toisiinsa, menneisyys vuodelta 2008 ja tuleva syksy. Se mitä nyt syksyllä tapahtuu, on sen "ansiota" mitä tapahtu sillon 7 vuotta sitten. Kaikki on johtanut tähän. Ja mä en tiedä enää mitä tehdä.

Mä en osaa edes kirjottaa enää. Kun voisinpa vaan kirjottaa tähän kaiken, ihan suoraan ja kiemurtelematta, mut siitä se vasta soppa syntyis. Pitää pysyttäytyä salaperäisenä. Koittakaa ymmärtää.