sä saat mut tekemään asioit joita muut ei saa

Mä yritin alottaa alusta mun elämää ja tulevaisuutta lauantaina. Kaikki meni tosi hyvin, kunnes tajusin vaan etten mä pysty siihen. Todellisuus iski vasten kasvoja ja se vaan stoppas kaiken. Mua ei varsinaisesti pelottanut, mut ei se kyllä kovin hyvältäkään tuntunut. Tai oikeella tavalla hyvältä. Vähän sellaselta sairaan hyvältä, itsetuhosen hyvältä.... Mut mä en tehnyt sitä.

Tiiän, että tää on tosi epämäärästä kirjottaa näin, mut tiedän että tätä lukee ihmiset joiden en haluais tätä lukevan, joten niitten takia en pysty kirjottamaan kuten haluisin. Tyytykää tähän versioon ja syyttäkää niitä jotka lukee tätä tuntien piston rinnassaan.

ikävöin sua vaikka vannoin etten tuu sua kaipaamaan

Mä en tiedä kaipaanko enemmän sitä ihmistä vai sitä tunnetta. Mä haluaisin unohtaa jo. Kaiken. Haluan jatkaa eteenpäin. Alottaa alusta. Mun uuden elämän ensimmäinen päivä on tänään. Niin sen piti olla eilenkin. Mutta tänään mä yritän todella alottaa alusta. Yritän unohtaa menneisyyden, ajatella ettei niitä asioita oo tapahtunut ja että mä voin tehdä mitä mä haluan ilman traumoja ja pelkoa niiden uusiutumisesta. Harmi vaan, ettei se oo päättämisestä kiinni, onnistuuko se. Se on jossain syvällä mun mielessä, ne traumat on juurtunut muhun niin syvään kiinni, että niistä on tullut osa mua. Osa mun persoonallisuutta. Se ei oo mun päätäntävallan alla, että pystynkö mä unohtamaan niitä. Mun pitäis unohtaa itteni, unohtaa mun persoonallisuus.

Mut miten sen voi tehdä? Miten mä voin kadottaa itteni vajoamatta kuitenkaan pimeyteen? Siellä se onnistuu. Siellä mun on helppo kadottaa itteni, mutta mä en halua sinne. Mä haluan elää valossa ja olla onnellinen. Mut mä en voi olla onnellinen, ellen mä pysty unohtamaan mun menneisyyttä. Tai edes pääsemään siitä yli. Tää on ikuista. Ehkä mun on turha edes yrittää alottaa alusta mun elämää. Ehkä helpompaa olis vaan päättää se lopullisesti. Mutta mä en halua. En enää.

tätä tahtois en, tää on mun keino viimeinen

Kyyneleitä. Liikaa kyyneliä. Ei onnen kyyneleitä. Tää on se sama musertava tunne kuin aikasemminkin, mikä on vuosikaudet musertanut mua ja melkein hajottanut lopullisesti. Mä oon sitkeesti kuitenkin päättänyt jatkaa, vaikka oon pirstaleina. Aina kun luulen olevani jo niin hajalla kuin elävä ihminen voi olla - tulee joku ja murskaa yks kerrallaan mun palaset entistä pienemmiks sirpaleiks. Aina, kerta toisensa jälkeen. Kuinka kauan tällänen voi jatkua?

Kunpa mä olisin jo kuollut niin musta ei tarvittis tuntua enää ikinä tältä. Vaikeeta tästä tekee se, etten mä halua kuolla enää. Toivon vaan edelleen, että olisin kuollut sillonkun vielä halusin kuolla. Ei ihminen voi tappaa itteään ellei se oikeasti halua kuolla. Ei se oo mikään vahinko, jos niin tapahtuu. Voi tulla kolari, onnettomuus, murhaaja, mikä tahansa, mut itteesi sä et voi tappaa ellet halua kuolla pois. Mä en ainakaan pystyis tappaamaan itteäni enää. Mulla on liikaa menetettävää. Sen kaiken menettäminen sattuis enemmän, kuin tää mitä tää elämä mua tällä hetkellä satuttaa.

Varmaan tää tieto lohduttaa jotain, etten mä ole tappamassa itteäni, mut mua se ei helpota. Mulla on aina välillä ikävä sitä kuolemanhalua, muttei sitä saa takas haluamalla, siihen tarvitaan muutakin. Kyllä mä tiedän miten mä pääsen taas siihen paskaan kuntoon. Musta tulee sellainen eläväkuollut joka tahtoo täältä pois eikä nää mitään muuta vaihtoehtoa kuin tappaa ittensä. Kaikki keinot on kokeiltava, elämä on pelkkää tekohymyä ja valehtelua jokaiselle. Mua oksettaa elää, oksettaa olla elossa. Haluan vaan kuolla. Koko elämä pyörii vaan ittensä tappamisen, kuoleman, ympärillä, eikä siinä oo mitään järkeä. Ei niin kuulu ihmisen elää. Sillon kun mä voin oikeasti todella huonosti, mun kaikki menneisyyden muistotkin tuntuu pahemmilta. Mua kuvottaa kaikki, vihaan itteäni, haluan vaan tappaa itteni koska en kestä itteäni, en kestä ajatella menneisyyttä, enkä voi ajatella tulevaisuuttakaan koska en nää sellasta.

Sellasta elämääkö mulla on ikävä?

muistoksi tulevaisuuteen

Mä välillä mietin mikä tän blogin tarkotus enää on. Kirjotan tänne ehkä kerran kuukaudessa jos sitäkään. Mut tänään, ihan äsken mä sen tajusin, kun luin kommentteja mitä tänne blogiin on tullut sillä aikaa ku oon ollut uloskirjautuneena. Mä annan teille toivoa, se on tän blogin tarkotus. Tää blogi, kaikki mun "tälläset" blogit on pitänyt mut elossa vaikeimpina aikoina, ja nyt on mun vuoro jakaa sitä toivoa muille tän blogin avulla, vaikken kirjotakkaan omalla naamalla. Tiedän että siellä on ihmisiä jotka taistelee samassa taistelussa kun mä vielä hetki sitten. Taistelussa itteään vastaan. Tiedän myös sen, että sillon ihminen tarvii toivoa siitä, että asiat voi muuttua. Sillon tarvii elävän esimerkin, joka sanoo sulle, että tästä voi selvitä.

Mitä mulle itelleni sitten kuuluu nyt? Ihan hyvää. En oo puhunut kellekkään mun asioista, purkanut ajatuksia, en edes päiväkirjalle, en blogiin. Musta on jopa vähän pelottavaa, että mä oon viimeks käyny polilla 1,5kk sitten, koska käyn vaan puolentoista kuukauden välein nykyään. Tai ei se oo pelottavaa, että käyn niin harvoin, vaan se että mä selviän. MÄ SELVIÄN.

Oon käyny suunnilleen viikottain polilla juttelemassa psykologille, lääkärille tai sairaanhoitajalle viimeset 5 vuotta. Viis kokonaista vuotta. Välillä on ollut tosi tiiviitä jaksoja polilla, välillä oon ollu osastolla kuukausia. Viis kokonaista vuotta mä oon kuulunut hoidon piiriin. Mun ei pitäis olla enää edes elossa. Niin monet kerrat oon yrittäny päästä hengestäni, toivonut sitä niin kovasti että jos toiveeseen vois kuolla, niin olisin jo kuollut. Mun itsemurhayritykset on jääny yrityksiks.

Mä en voi edelleenkään sanoa, että olisin täysin onnellinen siitä, että ne on jääny yrityksiks. Mä oon todella, todella onnellinen tän hetkisessä elämäntilanteessa, tällä hetkellä monikaan asia ei vois olla paremmin. Mut silti pieni osa musta jaksaa edelleen ajatella, että olisinpa mä onnistunut, olisinpa mä kuollut...

Mutta mä oon selvinnyt. Mä todellakin selvinny nää kaikki paskat vuodet yläasteelta tähän päivään. Mä haluaisin sanoa montakin asiaa sille 13-vuotiaalle minälle siellä kasiluokalla 7 vuotta sitten. Mä en olis ikinä uskonut sillon, miten vaikeeta seuraavat vuodet tulee olemaan, mut vielä vähemmän mä uskoin siihen, että mä selviäisin. Selviäisin elossa. Hengissä. Mä todella elän. Enkä vaan elä, vaan mä elän mun unelmaa, unelmoin ja jaksan ajatella tulevaisuutta. Mä oikeesti taidan tahtoa elää.

voisin sanoakkin jotain mutta vaikenen

En oo kirjottanut tänne vähään aikaan ajatustakaan. Mut mun ajatukset on ollu selkeitä ja ihan positiivisia. Kaikki on menny suhteellisen hyvin ja oon onnellinen. Välillä tulee yksinäisiä oloja, mut ne menee aina jossain vaiheessa ohi. Välillä mun ajatukset on vähän vainoharhasia, mut nekin menee ajallaan pois. Vainoharhasella tarkotan tässä tapauksessa sitä, että musta tuntuu että kaikki on jotenki salaliitossa mua vastaan ja ne vaan esittää olevansa mun kavereita tai läheisiä, vaikka oikeesti ne vihaa mua. Tulkitsen jokaisen eleen mun ympärillä olevista ihmisistä, ja jos ne unohtaa hymyillä niin musta tuntuu että ne vihaa mua. Mut myös positiiviset eleet osaan tulkita ihan väärin, ajattelen että "toi vaan esittää ja ei se oikeesti tarkota tota". Tärkeintä on kuitenkin, että tiiän mikä on totta ja mikä ei, vaikka uskomus noihin vainoharhoihin on suuri ja ne tuntuu todellisilta.

Muuten mun elämässä on tällä hetkellä kaikki hyvin.

kestää tuhat kertaa kauemmin toipuu ku romahtaa

Oon niin ristiriitasissa fiiliksissä, etten tiedä mitä tulla kirjottamaan tänne. Haluun kuitenkin jotain kertoa mun kuulumisista, joten tässä tulee taas yks epämääränen postaus lisää. Osa musta haluaa sanoa, että kaikki on hyvin ja mä olen onnellinen. Niinhän mä oonkin. Oon vaan tosi väsynyt ja yksinäinen, vaikka mulla on ihania ihmisiä ympärillä ja nukunhan mä joka yö yli 10h. Mä oon syönyt monta kuukautta lääkkeitäkin säännöllisesti ja silti ahdistaa. Viikko sitten oli pieni romahdus, kun katottiin kaverin kanssa Katon kokoinen tähtitaivas -leffaa, jossa käsitellään kuolemaa. Mä vaan itkin ja itkin melkein koko leffan ajan ja yli tunnin sen jälkeenkin. Onneks mulla oli kaveri siinä, koska yksin olisin todennäkösesti tehny jotain tyhmää itelleni.

Eikä siinä siis ollut kyse mistään leffasta. Tai joo tavallaan, mut se mun hyvä kaveri joka teki itsemurhan alle vuos sitten, sen kuolema tuli vaan niin pinnalle uudestaan. Se leffa vaan laukas kaiken. Mulla on sitä niin ikävä. Syytän edelleen sen kuolemasta osittain itteeni. Mä en tuu pääsee ikinä siitä yli, ellen lopeta itteni syyttämistä. En vaan osaa muutakaan. Ei mikään tuo sitä ihanaa ihmistä takasin.

Toinen voimien loppuminen tuli eteen alkuviikosta, kun tuntu että koko maailma romahtaa mun niskaan ja epäonnistun kaikessa. Kaikki meni päin helvettiä ja mä vaan tuijotin ikkunasta ohi menevää junaa miettien, että mä meen tonne alle kohta. Pystyn kuitenki toistaseks ajattelee järkevästi ja hillitsee itteni. En oo enää niin impulsiivinen ku vaikka puol vuotta sitten. Sillon pienenkin vastoinkäymisen tullessa eteen tartuin lähes poikkeuksetta terään. Enää mä en tee niin.

Mä oon mennyt hurjasti eteenpäin parantumisessa ja muutenkin siinä, että olisin taas ihminen joka eläis ihanaa elämää, eikä ramppais suljetulla ja viiltelis itteään, haaveilis kuolemasta ja yrittäis itsemurhaa ja leikkis syömisellä ja lääkkeillä... Mä alan olla jo lähellä sitä ihmistä, jokska mä haluan tulla. Edelleen mulla on pahoja tapoja, kuten se ajatuksissa ittensä rintaan puukottaminen, tai kaloreiden laskeminen, samoinku lääkkeitten milligrammojen laskeskelu tappavaan annokseen... Mut mä luulen, et näin tulee olemaan aina. Yritän vaan sopeutua siihen ajatukseen. Mut enää mä en päästä itteeni käymään siellä pohjalla, koska kestää tuhat kertaa kauemmin toipuu ku romahtaa.

mä en jaksa enää

Mä oon niin kuollut. Makaan kotona sängyllä ja en jaksa edes avata konetta joten kirjotan puhelimella... Näin tänään sitä poikaa koulusta. Ei se musta tykkää, kyllähän mä sen jo tiesin... Mut kuka tyhmä kuvitteli silti et tästä vois tulla jotain? Minä. Pidättelin koko ajan itkua sen jälkeen ku se sano valitut sanansa. Yritin vääntää naamalle jotain hymyn tapasta mut vaikeerta se oli. Mä vihaan itteäni. Se sano ettei mussa oo mitään vikaa, mut paskat. Mussa se kaikki vika on. Kuka musta nyt vois edes tykätä? Aaargh kivaa itsesäälissä pyöriskelyä mut niin se on. Mun mielessä kävi ajatuksia joita mun ei pitäny enää koskaan ajatella. Mä taisin hetken haluta kuolla. Ja viillellä nyt ainakin. Onneks en ollu kotona vaan kaupungilla.

Mä en saa sortua enää mihinkään tälläseen. Mulla on nyt uus elämä ja jos se poika ei halunnut mun elämään kuulua niin minkäs mä sille voin. Kaikkeni yritin ja täasä tulos. Mua suututtaa niin paljon. Miten oon voinut olla niin tyhmä ja typerä ja sinisilmänen? Ehkä mä tästä opin jotain. Älä ikinä rakastu.

Mut nyt mä oon kotona ja täytyy sinnitellä etten tee typeryyksiä. Mä en voi riskeerata kaikkea mitä mulla on nyt. Mun täytyy jaksaa elää. Ei saa menettää elämänhalua. Ei saa satuttaa itteään. Mä toivon että selviän tästä.

kuuluu vain kuinka yksin hengitän

En taas tiedä mistä alottaa. Oon todella väsynyt, mun on vaan pakko jaksaa. Toisaalta mulla ei oo kyllä aikomustakaan luovuttaa. Oon täynnä elämää, vaikkakin kaikki voi muuttua pienessä hetkessä. Mua ahdistaa kavereiden puolesta, kun tuntuu että vähän joka toisella menee jollain tapaa huonosti. Enkä mä voi auttaa oikein mitenkään...

Mulla on poli piiiiitkästä aikaa ens maanantaina. 1,5kk ilman polikäyntejä kahden tukipuhelun varassa. Tää aika on menny ihan hyvin itseasiassa. Ei mulla oo ollu aikaa murehtia, oon väsynyt ja tahdon nukkua koko ajan. Silti täytyy jaksaa. Kyllä mä jaksankin.

Nään viikonloppuna sitä poikaa koulusta. Meiän viime näkeminen ei mennyt ihan putkeen, mut mä luulen että tää tulee menee paremmin. Mulla on niin ikävä sitä koko ajan. Oon yrittänyt koko tän ajan vaan olla ajattelematta sitä ihmistä, mutten mä pysty. Nyt mä oon antanut itelleni luvan ajatella sitä taas. Ja mä oon niin onnellinen.

Vaikka kaikki voi muuttua hetkessä.

et haluu kertoo mikä sua painaa

Välillä, tai oikeastaan useimmiten mä en jaksa. Mut jaksan vaikken jaksakkaan. Pakko jaksaa. Nyt ei oo oikee hetki luovuttaa. Sekin käy mulla aina sillon tällön mielessä. Asun junaradan vieressä. Nään ikkunasta junat ja kuulen niiden äänen varmaan sata kertaa päivän aikana. Mutta en mä voi tehdä niin. Enhän mä edes ole itsetuhoinen, miks mä haluisin tappaa itteni?

Mua ahdistaa. En pura mun ahdistusta kellekkään. En enää edes kirjoita sitä ylös ja pura ajatuksia paperille tai blogiin. Polilla oon käynyt viimeks kuukaus sitten, seuraava aika on kuukauden päästä. 9 päivän päästä mulla on soittoaika polihoitajan kanssa. Se kestää ehkä kymmenen minuuttia, ja sanon siinä että kaikki menee hyvin. Kaikkihan menee hyvin?

Syön kyllä lääkkeet säännöllisesti joka päivä. Mut tuntuu ettei ne ihan auta riittävästi. En oo kuitenkaan halukas mihinkään lääkelisäyksiin. En tiedä mikä mua oikein vaivaa. Tai ehkä tiedänkin, mut se vaan on niin, että se asia on näin ja pysyy näin. Jos multa loppuu voimat lopullisesti, sitten katotaan tilanne uudestaan. Mut täl hetkellä mun on pakko jaksaa. Hymyillä, nauraa, olla positiviinen, jaksaa.

Ei mulla oo käynyt mielessäkään viiltely. Oon kuitenkin ollut niin kauan viiltelemättä, että en halua siihen sudenkuoppaan enää. Oon vaan niin voimaton. En tajuu mistä revin joka aamu sen energian, että jaksan taas hymyillä koko päivän. Iltasin oon niin loppu, et nukahdan samantien ku laitan silmät kiinni. Vaikka oonhan mä onnellinenkin. Mut välillä joudun ihan tosissaan pakottamaan itteni jaksamaan. Mut uskon, et mä selviän. Se on tärkeintä, vai mitä?

jos jotain alottaa, ni ei voi alkaa pelkää huomista

Mä mietin vaan sitä poikaa. Yritän olla ajattelematta, mitä enemmän yritän, ni sitä enemmän mä sitä kuitenkin ajattelen... En ois halunnu, että tässä käy näin. Näin muuten sen yhden tytön tässä yks päivä kävelemässä käsi kädessä jonkun toisen pojan kanssa. Ainakaan siis niillä kahdella ei voi olla mitään juttua. Tavallaan huokasin helpotuksesta. Mut ehkä mä oon sit vaan niin hirveä ihminen, ettei se halua olla edes mun kaveri. Oon yrittänyt olla mahdollisimman oma itteni sen kanssa, mut jos se ei kerran riitä sille pojalle, ni minkäs mä sille voin. Tietysti mua on jännittänyt joka kerta kun nähdään tai jutellaan, mut tavallaan se kuuluu vähän asiaan.

Mua vaan suututtaa niin paljon. Mikä mussa on vikana tai mitä mä oon taas tehnyt väärin tässäkin asiassa? Ehkä se meni väärin, että ihastuin siihen poikaan niin palavasti heti alussa. Mun pitäis vaan pystyä unohtamaan se, eikä jäädä roikkumaan tähän ihastukseen. Kyllä mä välillä mietin E:täkin, mut tiedän että se juttu on tuhoon tuomittu loppuelämän ajaks. Ei siitä ikinä vois tulla mitään. E on ihana ihminen sillon, ku se ei oo vetänyt/ottanut mitään, mut valitettavasti se on sen elämä ja se saa tehdä mitä se haluaa.

Mut tää ei ollu tän postauksen aihe, halusin vaan sanoa pari sanaa mun viime aikojen ajatuksista... Tässä postauksessa halusin kuitenkin sanoa teille, ketkä tunnette mut oikeesti, että mun tulevaisuus ja sen tarkemmat suunnitelmat ei kuulu tähän blogiin sanallakaan. Jos oon päässyt vaikka parturi-kampaajakouluun, niin kertoisin siitä kyllä ite jos kokisin asian tarpeelliseks. Puhun ihan siitä syystä mun tulevaisuudesta erittäin ympäripyöreesti, ettei ihan jokainen tuntematon osais yhdistää neelaa muhun. Oon tehnyt sen virheen varmaan tuhat kertaa, että paljastan näissä blogeissa liikaa mun elämästä ja lopulta mut on tunnistettu.

Mulle tulee melko paljon kommentteja tänne blogiin, joissa puhutaan mun tulevaisuudesta, mut valiettavasti en voi julkasta niitä, just sen takia etten halua mua tunnistettavan niiden perusteella. Se olis täysin eriasia jos tykkäisin hirveesti hevosista ja multa kysyttäisiin jotain siitä, niin voisin vaikka vastatakkin, koska hevoshulluja on miljoona muutakin maailmassa. Mut jos mulle sanotaan, että esittele Islantia kun meet siellä käymään, niin en mielelläni niin tekis, koska kovin monetkaan ei pääse käymään Islannissa ja tunnistamisriski nousee about 1000 prosenttiin... Toivottavasti ymmärrätte. Luen kuitenkin kaikki kommentit, mut joudun miettimään tarkkaan mitkä niistä voin julkaista. Ne jutut mitä en halua tänne, kuuluu sinne toiseen blogiin, ja sinne voitte ihan rauhassa kommentoida mitä ikinä mieleen tulee ♥

tää on tyhjä ja lohduton leikki

Polihoitaja laitto tänään viestiä, ja kysy pitäiskö meiän nähä tai jutella puhelimessa vielä ennen ens viikon perhetapaamista, kun lääkäri oli sellasta viestiä jättänyt. Sanoin, ettei siihen oo tarvetta, ku oon nyt alkanu syömään lääkkeitäkin taas. Sit se vaan sano, että laita sitten viestiä jos tulee jotain. Olin vaa et joo... Vaikka tuliskin jotain, tuskin laittaisin.

Tänään oon meinannu purskahtaa itkuun monta kertaa, kun tuntuu ettei mikään onnistu. Vaikka syönkin niitä lääkkeitä, en oo kylläkään ottanut ihan kokonaisia annoksia, ihan vaan siitä syystä, että lääkäri käski alottaa pienemmillä annoksilla aluks. Ite oisin kyllä jatkanut niillä annoksilla millä ennenkin. Mut ehkä tää herkkyys johtuu vaan siitä, ettei lääkeannokset oo kohdillaan vielä. Vasta kuukauden päästä on kaikki lääkeannokset samalla tasolla ku aikasemmin, ku niitä pitää kuulemma nostaa vähitellen.

Mua on alkanut taas pelottaa tulevaisuus. Yritän olla ajattelematta koko asiaa, ja jos vahingossa ajattelen, niin koitan kääntää sen niin, että kaikki menee varmasti hyvin. Se on vaan vähän vaikeaa, kun elämässä on suuria muutoksia just nyt tulossa. Mä en tiedä miten mä selviän siitä kaikesta, mut mulla on vaan yks vaihtoehto ja se on yrittäminen. Pakko yrittää.

Mietin vähän liian usein taas sitä poikaa, vaikka piti unohtaa koko ihminen.

valintojen maailma, tuijotan tienviittoja

Lääkkeitten syönti jatkuu edelleen hyvin. Oon ottanut ne nyt joka päivä! En kyllä huomaa voinnissa mitään muutosta mihinkään suuntaan, vaikka alotinkin ne uudestaan. Mut kai se syöminen turvaa sen, ettei vointi ainakaan huonommaks pääse menemään...

Muutenkin kuuluu hyvää. Tai toki mua jännittää syksy ja muutenkin mitä tulee tapahtumaan. Mut mä luulen, että pärjään. Lääkkeet on olennainen osa mun hoitoa, se pitää vaan pitää mielessä. Mut poliaikojen kanssa on vielä vähän säätöä. Ne haluais, että mun poliajat jatkuis syksyllä ja jatkossa 1-1,5kk välein. Mä taas ehdotin, että 3kk välein ja väleissä puhelinaikoja tai jotain. Mut kai mä sit suostun kompromissiin, että 2kk välein, mut useemmin en suostu. Joka tapauksessa ne tulee harvenemaan joka viikkosista ajoista, mut se on mun oma valinta. Ei ne voi mua pakottaa käymään polilla joka kuukaus.

Mut eiköhän kaikki järjesty.

moni tuhoa pelkää mielessään

Mun oli pakko yrittää, ja mä onnistuin. Kolme päivää oon nyt syönyt lääkkeitä. Kuulostaa varmasti ihan naurettavan vähältä, mut jostain se on alotettava. Ja mä aion jatkaa tätä. Jos kerrankin lipsun tästä rutiinista, niin tiiän et sit se on taas menoa... Pitää vaan nyt yrittää kaikkeni ja tsempata. Kyllä tää tästä.

En aio riskeerata mun tulevaisuutta sillä, etten söis lääkkeitä, ja vointi romahtaiskin. Haluun voida hyvin ja jatkaa elämää, enkä vajota takasin sinne pinnan alle pimeyteen toivomaan kuolemaa. En enää ikinä. Ei ihmisen kuulu tappaa itteään. Ihmisen kuuluu elää niin kauan ku siihen on mahdollisuus. Tuntuu vähän tekopyhältä sanoa kaiken tekemäni jälkeen näin, mut niin se vaan on.

Mä en koe todellakaan, että oisin vielä täysin terve kaikesta paskasta. Siihen menee vielä aikaa, mut oon huomannut miten mun ajattelu on muuttunut aikuisemmaks ja järkevämmäks. Oon kasvanut henkisesti ja mennyt eteenpäin. Miks pilata tää kaikki sillä, että lopettaa lääkkeet liian aikasin, ja sitten mä taas oon siellä alkupisteessä. Mä en edes muista, koska oisin viimeks voinu perjaatteessa näinkin hyvin. En oo halunnut tappaa itteäni suunnilleen puoleen vuoteen. Puol vuotta mä oon ihan oikeesti elänyt tietäen, että mulla on tulevaisuus, eikä niin että suunnittelen 24/7 sitä miten tapan itteni. Se on jo musta ihan huima muutos. Ja sillä tiellä mä aion pysyä.

mulle kuuluu hyvää, tai ei kuulu sittenkään

En oo syönyt vieläkään lääkkeitä, vaikka eilen piti jatkaa niiden syömistä. Ehkä tänä iltana sitten. Edelliseen postaukseen anonyymi tuli kysymään, haluanko mä vajota syvemmälle, vai miksen syö lääkkeitä. En halua vajota enää yhtään syvemmälle, vaan haluan pärjätä ilman lääkkeitä. Haluisin kovasti olla terve ja voida hyvin. Pelkään vaan, ettei mun vointi oo vielä tarpeeks vakaa lääkkeettömyyteen.

Lääkäri sanoi alkuviikosta, että on pieni mahdollisuus, ettei mun vointi romahtaiskaan enää vaikken söiskään lääkkeitä. Että sellanen mahdollisuus on oikeesti olemassa. Mut hänen mielestä riski siihen voinnin romahtamiseen on liian suuri, että mun kannattais syödä niitä lääkkeitä. Vaikka vaan sillä ajatuksella, että joku päivä en ihan oikeesti enää tarvii lääkkeitä. Mä voin ihan oikeesti parantua tästä kaikesta. Voin pärjätä nyt jo ilman lääkkeitä, mutta kun sitä ei voi kukaan tietää, enkä mäkään tahtois käydä enää siellä pohjalla kokeilemassa, että "ai en mä vielä pärjännytkään ilman lääkkeitä". Mielummin pelais varman päälle, ja söis niitä vielä toistaseks.

Mun vointi on ollut tän kevään ja kesän todella, siis todella tasainen verrattuna viimesiin vuosiin. En oo hautonut itsemurhaa, kerännyt lääkkeitä, viillellyt, tai mitään muutakaan vastaavaa. Syömisetkin on menny suhteellisen tasasesti, vaikka niissä onkin ollut mutkia matkassa, muttei niin suuria kuin aikasemmin. Kaikki on johtunut aikalailla siitä, että oon pistellyt lääkkeet kiltisti poskeeni viimeset puol vuotta säännöllisesti.

Haluisin niin paljon voida olla ilman lääkehoitoa. Mut lääkärikin sanoi mulle, et tää ettei mun vointi oo vielä romahtanut, vaikken oo syönytkään lääkkeitä moneen viikkoon, johtuu ehkä siitä, että lääkkeitten syöntiä on jatkunut niin kauan, että on syntynyt tietynlainen hyvä pohja voinnille. Niin, ettei se vointi ihan heti romahtaiskaan vaikka lopettaiskin hetkeks lääkkeet. Mut se voi silti romahtaa. Vielä ainakaan mitään sellasia merkkejä ei oo ollut näkyvissä, mut tunnistanko mä vaikka oliskin? Mun täytyy vaan nyt alottaa lääkkeet uudestaan.

entä jos palata voisit menneeseen

Mä en tiedä enää mitä teen itteni kanssa. En aio pitää siihen poikaan minkäänlaista yhteyttä enää. Aion unohtaa sen ja mennä eteenpäin. Tai "eteenpäin", mihin suuntaan mä edes olen menossa? Ahdistaa kun ei tiedä mitä on tekemässä. Muutenkin ahdistaa. En oo syöny koska lie viimeks lääkkeitä, moneen viikkoon suomeks sanottuna. Sain vastuun lääkehoidosta itelleni, ja näinhän tässä sitten kävi, just niinkuin arvelinkin. Ne vaan lojuu mun kaapissa ja mä en jaksa uhrata ajatustakaan niille. Antaa olla. Mut en mä niitä kerääkkään, enhän mä edes vois, kun ne on kerran mulla itelläni.

Mulla oli alkuviikosta lääkärin aika polilla. Aluks aattelin olla kertomatta tästä lääkkeettömyydestä, mut sit vaan sanoin sen rehellisesti. Lääkäri huolestui aikalailla, mut se sano ettei kukaan voi mua pakottaa syömään lääkkeitä. Ei voikaan, mut välillä toivoisin että vois, koska en pysty ite ottaa vastuuta tästä. Tiettyyn pisteeseen asti kaikki sujuu hyvin, mut jossain vaiheessa lääkehoito vaan tyssää. Yleensä se loppuu aika seinään...

Lupasin lääkärille yrittää syödä lääkkeitä taas, mut en oo nappulaakaan pistäny suuhuni sen käynnin jälkeen. Tiedän, että vointi tulee romahtamaan jossain vaiheessa, ellen alota lääkkeitä uudestaan. Nyt vaan on niin hyvä olo toistaseks, ettei tunnu siltä, mut alitajunnassa tiedän, että niin tulee käymään. Niin on käyny aina ennenki, monet monet kerrat. Ja yleensä se lääkehoito jatkuu osastolla... Mut tällä kertaa yritän päästä ite siihen takasin kiinni, ettei tarvittais osastoa - enää ikinä.

Mikä siinä on niin pirun vaikeeta syödä lääkkeitä? Lääkärikin yritti tehdä kaiken niin helpoks mulle, että saan ottaa vaikka koko päivän lääkkeet yhdellä kertaa, aamulla tai illalla - kumpi helpommalta tuntuu. Mut kun se ei auta. Tarvisin vaan jostain lisää motivaatiota lääkehoitoa kohtaan... En todellakaan tiedä mistä sellasta löytyis.

Mulla on seuraava kahdenkeskinen aika polilla mun oman hoitajan kanssa ehkä syys- tai lokakuussa. Seuraava aika on muutenkin vasta elokuussa, ja seki on perhetapaaminen... Luulen kyllä, että ku mun hoitaja palaa lomalta, ni se ottaa muhun yhteyttä, kun lääkäri on kertonu tästä lääkesotkusta... Pelottaa millasen saarnan sieltä saan. Lääkäri sano, ettei kukaan voi pakottaa, se on mun oma valinta syönkö vai enkö syö niitä. Mut polihoitaja taas todennäkösesti sanoo, että mun on syötävä niitä. Vaikka eihän sekään voi pakottaa, mut se on vaan niin tiukka-sanainen.

Mua ahdistaa ihan hirveesti ens kuu. Oon muutenkin koko ajan levoton ja herään tosi aikasin aamulla. Pitäis alkaa syömään niitä lääkkeitä, ennenku vointi menee huonommaks. Nyt ei olla vielä kovin syvällä siellä suossa, vielä...

sairastuin mun tunteisiin

Mun tekis luopua kaikista mun unelmista ja luovuttaa. Jotenkin oon nyt just niin loppu. On mulla mennyt paljon huonomminkin, oon ollut valmis tappamaan itteni vaikka samantien, ei tää sellasta oo nyt. Oon vaan niin surullinen. Olo on tosi ankee ja pettynyt. Eihän elämässä kaikki mee aina niinkuin suunnittelee, mut ei kaiken pitänyt ihan näinkään pahasti mennä pieleen.

Nähtiin sen pojan kanssa eilen. Olin tosi hermostunut ja jännittynyt jo ennen meijän tapaamista, mut kun näin sen vihdoin tulevan mua vastaan, ni meinasin pyörtyä jännityksestä. Selvisin kuitenki hengissä koko näkemisestä, mut hyvin se ei mennyt. Juteltiin aluks vähän kaikenlaisia kuulumisia, mut lopulta musta tuli se joka ei keksi enää sanottavaa. Tai olisinhan mä keksinyt vaikka mitä, mut en uskaltanut sanoa puoliakaan mitä mielessä kävi. Niimpä me ajottain istuttiin vaan ihan hiljaa.

Lopulta sen joku kaverityttö tulee siihen paikalle ja se unohtaa mun olemassaolon. Mä vaan yritän hymyillä nätisti ja ei sillä, se tyttö on ihan mukava mut se sattu vaan väärään paikkaan väärällä hetkellä. Sitten se poika jo lähtikin, samaanaikaan kun se toinen tyttö. En mä siihen yksinkään viittinyt jäädä, joten mäkin lähdin itkua pidätellen.

En taaskaan viitti ihan kaikkia yksityiskohtia kertoa tosta tapaamisesta, mut se oli todella kiusallista lähes koko ajan. Ehkä mun pitäis ruveta pessimistiks, niin en ainakaan pettyis näin pahasti. Mä odotin siltä illalta tosi paljon, mä ajattelin jo etukäteen mitä kaikkee haluun kertoo sille ja kysyy siltä, mulla oli vaan niin paljon odotuksia. Ja kaikki ihan turhaan.

Ensimmäisen lauseen sanalla luovuttaa, en tarkottanu varsinaisesti että lähtisin tästä tappamaan itteni. Vaan luovuttaa tän yrittämisen kanssa. En jaksa yrittää parantua näistä paskataudeista enää. Jotenki tällä hetkellä tuntuu et on ihan sama, vaikka lopettaisin lääkkeet, unohtaisin syksyn suunnitelmat ja alkaisin suunnittelemaan kuolemaa. En mä vaan jaksa. Mun elämältä putoaa pohja kerta toisensa jälkeen. Ei tästä vaan tuu mitään, jos kaikki jatkuu vuodesta toiseen näin.

itselleni aiheutin ikuisen tuomion

Mä yritän niin kovasti olla onnellinen. Mua vaan pelottaa kauheesti. Teen asioita, jotka mua pelottaa ja ahdistaa, pakotan itteni niihin sillä syyllä, että tavalliset ihmiset pystyis niihin asioihin ja mä haluan olla tavallinen ihminen. Munhan pitäis nyt olla onnellinen, mut musta tuntuu että oon kaikkea muuta. Hajotan itteni näin vielä lopullisesti. Tulevaisuus pelottaa, miten mä selviän kaikesta?

Me nähdään sen pojan kanssa ylihuomenna. Tiedän, ettei mun pitäis yrittää miellyttää sitä, mut mä vaan tykkään siitä niin hirveesti. Mä en oikein tiedä, tai en oo varma, että ahdistaako mua olla sen kanssa. Tavallaan joo, mut kuitenkin tykkään siitä niin paljon, etten tunnista enää ahdistusta. E:n kanssa mua ei koskaan ahdistanut, ainoostaan jännitti hyvällä tapaa. Selasin E:n fb-seinää äsken, vaikka se poistikin mut kavereistaan. Mulle tuli ikävä sitä, mut tiiän että tää toinen poika on "parempaa" seuraa, kuin sellanen joka ei pysy järjissään ja käyttää huumeita yms.

Välillä mulle tulee kuolemanajatuksia taas. Mut yritän haudata ne jonnekkin pois äkkiä, ei nyt mitään itsetuhoisia-ajatuksia kiitos, mun täytyy yrittää olla onnellinen. Viiltelykin käy mielessä, mut se on ihan ehdoton ei. En todellakaan saa. Jos teen yhdenkin viillon, niin se riistäytyy käsistä koko touhu.

Mua ahdisti viikonloppuna ihan järkyttävästi vanhat jutut vuodelta 2008, kun sukulaisia oli meillä käymässä ja puhuttiin kaikesta. Pelkään olla niitten seurassa, jos ne alkaa kaivelemaan menneitä. Ei ne onneks alkanu, mut ne jutut tulee mun mieleen kun vaan näenkin ne sukulaiset. Puukotin itteäni mielessä ja yritin rauhottua. (toi puukotusjuttu on joku outo tapa, mitä teen jos mua ahdistaa) En mä voinut näyttää ahdistusta siinä ruokapöydässä ja alkaa itkemään. Piti vaan hymyillä nätisti ja olla kuin ei olis mitään.

Sisällä mulla kuitenkin oli sellanen ahdistus, että mietin syksyä pystynkö mä tekemään kaiken sen mitä mun täytyy. Tai eihän mun täytyis, mutta mä haluan (kai). Pelottaa vaan. Kun nää kaks juttua liittyy toisiinsa, menneisyys vuodelta 2008 ja tuleva syksy. Se mitä nyt syksyllä tapahtuu, on sen "ansiota" mitä tapahtu sillon 7 vuotta sitten. Kaikki on johtanut tähän. Ja mä en tiedä enää mitä tehdä.

Mä en osaa edes kirjottaa enää. Kun voisinpa vaan kirjottaa tähän kaiken, ihan suoraan ja kiemurtelematta, mut siitä se vasta soppa syntyis. Pitää pysyttäytyä salaperäisenä. Koittakaa ymmärtää.

jotain pysyvää kiitos

En mä oo teitä unohtanut, vaikken yli kuukauteen olekaan kirjottanut. Mulle vaan kuuluu pääosin niin hyvää, ettei oo ollut tarvetta tulla purkamaan tänne ahdistusta, kun onhan mulla se toinen blogi jonne jaan kaiken muun. Miks mä sit nyt tulin kirjottamaan? En mä tiiä, tuli vaan sellanen olo. En tiiä mitä uskallan tänne kertoa paljastumisen pelossa, mutta eiköhän teistä suurin osa kuitenkin tiedä kuka mä oon... Oikeestaan se on aika hullua, miten te tiedätte kuka mä oon, mut samalla mulla ei oo aavistustakaan keitä te ootte. Mut on teissä varmasti niitäkin, joille mä oon vaan neela, tai kuka milloinkin. Voi kunpa mä voisin vaan kertoa ja kirjottaa samallailla kuin ennen. Kirjottaa vaan kaiken mitä mieleen ilmaantuu. Kaipaan sitä vapautta.

Mut niinkuin mä sanoin, mulle kuuluu ihan hyvää. Tai aina on se pieni "mutta" olemassa... Syömiset menee miten menee, mulla ei oo energiaa välittää niistä. Lääkkeet menee alas melkein niinkun pitää, joskus en saa otettua, mut pääosin se onnistuu. Mulla on jaettu viikoittain lääkkeet polilla viimeset 1,5 vuotta, niin että lääkkeet on ollut polin kaapissa ja mulla viikon lääkkeet kerrallaan dosetissa. Tällä viikolla siihen tuli muutos, mulle tyrkättiin kassillinen lääkkeitä mukaan ja nyt ne olettaa, että mä oon valmis pitämään lääkehoidosta ite huolta 100%:sti. En tiiä mitä tässä tapahtuu, mut pelkään että koko ajan saan otettua harvemmin lääkkeet, lopulta alan keräämään niitä ja kaikki päättyy yliannostukseen, siitä sairaalaan ja siitä edelleen osastolle. Sama rumba ku monet monet kerrat aikasemminkin... Ei, en mä sitä halua, mut riskit pitää tiedostaa ja se mua pelottaa, että entä jos niin alkaa käymään?

Lääkkeet on mulla, kukaan ei vahdi syönkö mä niitä vai en. Mut jos en, se alkaa samantien näkyä voinnissa. Vointi romahtaa ja mä alan haluta taas kuolla, koska kaikki menneisyys alkaa ahdistaa. Lopulta mä päädyn yrittämään itsemurhaa, koska en kestä enää. Sillon tietysti toivoen, että onnistun siinä. Lueskelin just mun vaatekaapin ovesta punaista lappua, minkä oon kirjottanut joskus 1,5 vuotta sitten polilla. Mun entinen psykologi pakotti mut kirjottamaan asioita, mitkä vois olla syitä elää tai jotain sinnepäin. Mä en uskonut millään, en sitten mitenkään, että sellasta päivää vois tulla millon mä en haluais muka kuolla, siks se kirjottaminen oli niin vaikeeta. Mut nytkun mä sitä lappua luen, se tuntuu ihan järkeenkäypältä.

Sillon mä halusin niin tosissani kuolla, halusin ihan oikeesti vaan kuolla pois ja tappaa itteni. Mun elämässä ei ollut vuosiin muuta kuin itsemurhan jatkuvaa suunnittelua ja masennusta. Musta tuntuu, että monet osaston hoitajat ja lääkäritkin ajatteli mun olevan jo toivoton, menetetty tapaus, jota ei voi enää auttaa. Mulle on jopa sanottu suoraan osastolla, että "me ei kyllä nyt yhtään tiedetä miten sua vois auttaa tai miten me tätä hoitoa lähdetään alottamaan". Kaikkea on jo kokeiltu ja mikään ei oo pitemmän päälle auttanut. Mä vaan menin koko ajan huonompaan kuntoon ja kukaan ei osannut auttaa mua. En suostunut vuosiin puhumaan niistä oikeista asioista, mitkä vei mun voinnin huonoks. Tuntu, etten pysty luottamaan keheenkään. Samalla pelkäsin, mitä mulle tapahtuu jos puhun niistä asioista-joista-mä-en-puhu. Mutta arvaatteko mitä? Mä oon kirjottanut niistä mun polihoitajalle keväällä. Se oli sellanen teko, mitä en koskaan kuvitellut tekeväni.

Mä en oo kuitenkaan halunnut puhua siitä yhtään. Enkä tiiä pystynkö koskaan puhumaankaan, haluaisin vaan unohtaa. Mut ne asiat ei paljon muuten ratkea kuin puhumalla. Ne viiltää mun sisällä kuin veitset, niiden ulos tuominen vasta viiltääkin kipeesti, mut ne haavat parantuu kyllä ajallaan. Niin mä haluan uskoa, vaikka samalla en niin uskokkaan. Ei tossa oo mitään järkeä, mut eipä mun elämässä kovin monessakaan asiassa oo järkeä muutenkaan.

Voisinpa ihan oikeesti kirjottaa tähän kaiken mikä mun mieltä tälläkin hetkellä painaa... Mutten uskalla. Haluun vaan tuudittautua siihen ajatukseen, että mullahan menee hyvin. Ja niin kauan ku mä ite edes uskon siihen, ni kai se ulospäin siltä näyttääkin. Mun polihoitaja jää kohta kesälomalle melkein kuukaudeks. Mulla on vaan yks lääkärinaika sillä aikaa kun se on lomalla. Ja kun se tulee lomalta, nähdään ehkä kerran kahdestaan ja sitte on perhetapaaminen. Sen jälkeen onkin sitten pitkä tauko ennen seuraavaa aikaa.

Miten mä tuun ylipäätään pärjäämään muutaman kuukauden välisillä polikäynneillä? Kun on niin monta vuotta käynyt siellä viikoittain. Mua ihan oikeesti pelottaa, mut iteppä oon tän tien valinnut. Haluisin niin kovasti olla ihan tavallinen nuori nainen, jolla on tavallinen elämä, jonka ei tarvittis murehtia tälläsistä asioista kuten lääkehoito, viiltely, itsemurha-ajatukset, diagnoosit, masennus ja polikäynnit. Olispa se vaan niin helppoa. Musta tuntuu että oon pilannut mun koko loppu elämän tällä mun kamalalla menneisyydellä ja kaikella mitä on tapahtunut. Ei musta saa enää tavallista nuorta naista tekemälläkään.

Apua miten nää postaukset menee aina tälläseks angstaukseks... Mun tarkotuksena oli tulla kertomaan, että kaikki on ihan hyvin, mut meni taas vähän syvällisemmäks vahingossa...

kysykää toiveita, nyt mä osaan vastata

Mulle kuuluu taas aivan erilaista ku viime postauksessa. En kestä näitä mun mielialan vaihteluita... Tosin onneks tällä kertaa mennään parempaan suuntaan, oon nimittäin tosi onnellinen. Uskaltauduin sit kuitenki laittaa sille pojalle koulusta viestiä, ja juteltiinkin jonkun verran. Sit me nähtiin pari päivää sitten ja sillon vasta ihanaa olikin. Oisin voinu melkein sulaa onnesta. Käveltiin kaks tuntia ympäri kaupunkia, ja juteltiin kaikenlaista.

Nyt oon taas juttelemassa sille fb'ssä, mut en taida uskaltaa kysyä näkemisestä... Pelkään et se ahdistuu tai jotain, jos koko ajan pommitan sitä. Samat pelot kun alkuvuodesta, mut pitäishän mun olla oppinut, että ne on ihan turhia pelkoja... Ylireagoin niin paljon kaikkiin pikkujuttuihinkin, et pelkään koko ajan mitä teen väärin. Mut pitäis yrittää vaan rentoutua ja nauttii tästä kaikesta ihanasta olosta. Niin kauan kun sitä vielä kestää.

Poliaikaan on vielä muutama päivä, mut se jännittää nyt jo ihan tarpeeks. On asioita mitä käydään siellä läpi, ja en saa koskaan puoliakaan sanottua mitä pitäis ja mitä haluisin sanoa. Se tekee siitä käymisestä tosi vaikeeta, ku tiiän jo etukäteen että niin tulee kuitenkin käymään et puolet jää sanomatta. Mut ehkä vielä joku kerta saan sanottua kaiken oleellisen, täytyy vaan uskoa siihen.

Syömiset menee päin helvettiä. Enkä oikeestaan jaksa edes välittää, vaikka pitäis todellakin kun kesä lähestyy koko ajan. Saatan vetää kokonaisen jäätelöpaketin naamaan tosta vaan. Sitte pari leipää ja vähän sitä ja tätä, mitä nyt kaapeista löytyy. Sit on päiviä millon syön pelkkää porkkanaa. Mul menee hermot tähän syömisvammailuun, mutkun ei tästä helvetti pääse ikinä eroon.

mut sä et sitä huomaa

Anteeks ettei musta oo kuulunut täällä blogin puolella yhtikäs mitään ikuisuuksiin. Mä olen ollut viime aikoina tosi onnellinen ja mulla on ollut kaikki hyvin. Nyt tuntuu, että jokin on muuttunut. Tänään polilla olin aika alavireinen, ja mua ahdisti. En hymyillyt tai nauranut iloisesti, niinkuin viime viikkoina. Istuin vaan vakavana.

Alunperin mun ei pitänyt kertoa mikä ahdistaa, koska se on aina ollut mun oma salaisuus. Laihduttaminen. Mutta sain sitten sanottua, että ahdistaa olla läski. Sain pitkän saarnan siitä, etten ole lihava ja maailmassa on kaikenkokosia ihmisiä, mun pitäis vaan oppia hyväksymään itteni tälläsenä, ettei se laihuuskaan tuo onnea. Niin eli toisinsanoen mä olen läski.

Mä en oo viillellyt tai mitään, mut se sama pakkoajattelu on edelleen jatkunut joulusta saakka, että mä mielessäni puukotan itteäni rintaan. Se auttaa ahdistukseen, kun ajattelen miten isken puukkoa rintakehän läpi useita kertoja. Kuulostaa varmasti tosi sairaalta, mut musta se on kuitenkin parempi kuin viiltely. Alkuvuodesta mua vähän pelotti, että joskus otan oikeesti veitsen käteen ja teen niin, mut enää ei oo sitä pelkoa. En pelkää itteeni, tää tilanne on ihan hallinnassa. Polihoitaja kysyi onko ollut itsetuhoisia ajatuksia, mut vastasin kieltävästi.

Mä oon paljon miettinyt viime päivinä E:tä ja sitä poikaa koulusta. Äsken tuli ihan täytenä yllätyksenä, että E on poistanut mut fb-kavereista. Mä kun olin just laittamassa sille viestiä ja kysymässä mitä kuuluu, ni sit se onki poistanu mut. Oli pakko tarkistaa onks se toinen poika vielä mun kavereissa... Onhan se. Mut sit jänistin ja en uskaltanu laittaa sillekkään viestiä. Sillä on varmaa muutakin tekemistä ku olla mun kanssa. Vaikka mulla onkin sitä kauhea ikävä, niin en tiiä tulisko siitä vaan kiusallista jos nähtäis pitkästä aikaa. En haluu nimittäin mitään akwardeja hiljaisuuksia. Pitää harkita tarkkaan laitanko sille viestiä vai en...

Mulla on vaan niin outo olo. Tavallaan kaikki on hyvin ja mulla on tulevaisuudessa paljon kaikkea kivaa tiedossa. Mut toisaalta mä oon tosi yksinäinen ja ahdistunut. Mä oon syöny lääkkeet monta kuukautta ihan säännöllisesti, eikä mulla oo halua kuolla tai mitään. Silti on vaan paska olo. Turhauttavaa, kun kaiken pitäis olla hyvin ni sit musta tuntuu tältä.

Mä haluan mun elämään nyt just jotain sisältöä. Sitä on tulossa tulevaisuudessa ihan riittämiin, mut mun on pakko päästä tästä olosta yli ennenku tää menee pahemmaks. En vaan tiiä miten siinä onnistuisin mut pakko yrittää jotain. Ja lupaan päivittää tänne jatkossa vähän useemmin.

vaikka kuinka mä koitan pelkoni voittaa et avautuisin, joku toinen kai korjaa mut täältä jo talteen jos oottelen kauemmin

Päätin piilottaa edellisen tekstin. Uskon, että kaikki hyöty on siitä saavutettu mun ja teiänkin osan kannalta. Mä vein saman tekstin polille mun hoitajalle, ja kirjotin siihen vielä vähän jatkoa. Ja uskon, että ne teistä ketkä ehditte lukemaan sen ja kaipasitte jotain vertaistukea tms, niin saitte sitä. Uskon, että se helpotti edes muutamaa (ainakin kommenttien perusteella), että sai huomata ettei oo yksin sen asian kanssa. Ainakin mä toivon niin.

Mutta niinku sanoin, vein sen tekstin polille, ja keskusteltiin siitä sitten eilen. Taino keskusteltiin ja keskusteltiin... Mä istuin suurimmaks osaks hiljaa ja katsoin lasittuneella katseella sitä mun hoitajaa. Ahdisti ja pelottikin mitä se seuraavaks aikoo sanoa. Ei se onneks vähätellyt asiaa, vaan oli aika asiallinen ja vakava. Ei siitä keskustelusta oikein tullut mitään, en ehkä sittenkään ollut siihen vielä ihan valmis. Mutta ainakin se tekstin antaminen oli hyvä alku. Loppuaika puhuttiin jostain ihan muusta. Kauhulla odotan ens viikon aikaa, jos ja kun jatketaan siitä asiasta. Koska se hoitaja sanoi, että "mä toivon että voidaan vielä palata tähän kirjeeseen".

Viime päivät on ahdistanut paljon, eikä syytäkään oo vaikee arvata. Toi teksti/kirje/postaus ahdisti mua todella paljon. Mut uskon, että tää alkuahdistus helpottaa pian. Alkuviikosta viiltely oli tosi vahvasti mielessä jatkuvasti. Kaipasin keinoa hallita ahdistusta, vaikka tiedän ettei viiltely oo paras keino siihen. En kuitenkaan viillellyt, ja oon siitä suhteellisen ilonen, koska kesä on tulossa ja en halua yhtään uusia jälkiä minnekkään jalkoihin tai käsiin vanhojen seuraks.

Tää oli vaan lähinnä tällänen ilmotuspostaus siitä, että piilotin sen edellisen tekstin. Mulla on kaikki ihan okei.

kunnes silmissä sumenee

Sain kerrottua tän viikon poliajalla siitä, mitä tapahtu joulukuussa. Mulla oli se mun toinen "kakkos"hoitaja, koska se toinen sairaanhoitaja oli lomalla. Yritin olla välittämättä siitä, mitä se nyt ajattelee musta, mut se kertominen menikin ihan hyvin. En joutunut osastolle, se tästä nyt oliskin vielä puuttunut. Ootan kyl vähän jännittyneenä, et mitä se mun toinen hoitaja sitten sanoo ens viikolla, tarkemmin sanottuna ylihuomenna. Tuskin sekään mitään ihmeellistä sanoo, jos toi toinenkaa ei paljoa mitää sanonut.

Mut aina kun yks salaisuus paljastuu, toinen ilmestyy tilalle. Mun on pakko alkaa taas laihduttamaan. Ja siitä en kerro polilla, ne vaan huolestuis... Kesään on enää muutama kuukaus, ja mä oon ihan järkyttävä läskikasa. Ahdistaa olla näin iso ja lihava. Siltä musta ainakin tuntuu. Vaikka oon painanut joskus jotain 10kg enemmänkin, ni silti tää paino tuntuu liian isolta. Mut jos noin lähetään ajattelee, ni oon myös painanut 20kg vähemmän kuin nyt. Eikä siitä oo edes niin hirveän montaa vuotta. Mut -20kg tästä olis täydellinen paino, ja muutenkin se on vielä joskus mun lopullinen tavote (niinku aina ennenki... se sama maaginen painolukema). Mut kesään mennessä riittää -15 kiloakin. Kymmenenkin olis jo ihan kiva. Mut pointti oli, että pakko laihtua.

Koulukin jatkuu loman jälkeen taas huomenna. Jännittää ihan superpaljon mennä sinne, kun on taas uus ryhmä ja opettaja. Ja uus ainekkin, jota oon opiskellut viimeks 3 vuotta sitten... Mut ehkä mä selviän. Yritän ainakin parhaani, jos se ei riitä niin sitte ei voi mitään. Pitäis käydä kattoo et onks nettiin tullu jo se viime ruotsin kurssin arvosana. Pelottaa ihan sikana, et siel lukee joku 8 tai 9. Haluisin niin kovasti kympin siitä kurssista. En tiiä uskallanko mennä kattoo sitä.

Loma meni niin hirveen äkkiä. Ahdistaa palata takaisin arkeen. Miten mä taas saan rutiinista kiinni ja miten mä jaksan? Koulukin vie taas niin paljon voimia. Ja sit kun pitää tää laihdutusprojektikin alottaa. Kavereittenki kanssa pitäis jaksaa olla. Oon hirveen väsynytki koko ajan, Meen nukkumaan 8-9 välillä illalla, ja nukun 12h. Silti tarviin päikkärit ja joskus kahdetkin. Eikä se väsymys edes pelkästään johdu lääkkeistä, koska mua väsyttää jo ennenku otan edes iltalääkkeet. Mut parempi nukkua liikaa ku liian vähän.

vain itseni näin hajotan

Sen lisäks, että tää viikko alkoi huonosti, tuntuu että se vaan jatkuu huonona. Maanantaina se poika sanoi suoraan, ettei halua nähdä mua. Hämmennyin siitä tosi paljon, ja alkoi ahdistaa ihan hirveesti. Se tunnemyrsky päättyi viiltoihin ranteessa. En oo sen jälkeen puhunutkaan sen kanssa, eikä sekään oo laittanut mulle mitään viestiä. Kai tää sitten oli tässä. Harmittaa, mut ehkä parempi näin, kukapa mut nyt haluaiskaan ku oon tällänen. Kyllä se löytää vielä jonkun paremman.

Keskiviikkona polilla ei oikein edetty suuntaan eikä toiseen. Puhuttiin tosta maanantain tapahtumasta puol tuntia. Loppu vartti käytettiin muihin kuulumisiin ja lääkkeiten jakoon. Ens viikolla mulla on se toinen sairaanhoitaja, eikä se kenen kanssa yleensä juttelen. "Kivaa" et saa vähän vaihtelua ja ehkä me puhutaan sen toisen kanssa jostain eriasioista kun yleensä. Ainakin mulla on pari juttua mitä pitäis kertoa siellä, mut en oo vaan moneen kuukauteen uskaltanut avautua niistä... Oon pelänny niin paljon että joudun osastolle, mut jos nyt kerron mitä tapahtu joulukuussa, ni ei siitä enää joudu osastolle.

Tänään oltiin äitinkaa kaupassa, ja yhtäkkiä mun ohi kävelee mun yks yläasteaikasista kiusaajista. En oo nähny sitä melkein 4 vuoteen päättäreitten jälkeen vilahdukseltakaan, ennenkuin tänään. Menin äkkiä toisen hyllyn väliin piiloon ja odotin et se menis kassoille, mut just ku tuun sieltä hyllyn välistä pois ni se kävelee mua uudestaan vastaan. Nyt me jo katotaan toisiimme silmiin, enkä oo varma kuvittelinko vaa vai oliks sillä jotenki ilkee katse sen silmissä. Sellanen halveksiva niinku yläasteellakin aina kun se näki mut. Kävelin vaan sen ohi ilmeettömästi ja toivoin, etten nää sitä enää ikinä.

jätän taakse vanhan maailman

250 lukijaa. Uusi blogielämä alkaa tästä. En tiedä mitä sanoa, ehkä te tunnette mut tai sitten ette. Mitä mä voisinkaan kertoa ihmisestä jota en itsekään tunne kokonaan? Selitän teille jotenkin vähän mun historiaa. Poistin siis koko blogin tekstit, tai oikeestaan piilotin ne, mut jatkan tätä blogia uusin silmin.

Oon parikymppinen nuori nainen, jolla takana pitkä ja synkkä menneisyys masennuksen saralla. On ollut myös enemmän ja vähemmän erilaisia syömisongelmia, jotka on aina välillä ajankohtasia, mut oon kuitenki niissä päässy pahimman yli. Onneks, koska tässä nykysessäkin voinnissa on ihan tarpeeks kestettävää. Oon yrittänyt itsemurhaa monta kertaa, käynyt niin lähellä kuolemaa kun voi käydä ja silti ollaan elossa. Joskus se vituttaa aikalailla olla edelleen täällä, vaikka voisin olla ihan jossain muualla. Ambulanssi on tullut tutuksi, samoin sairaala ja psykiatriset osastot.

Oon ollut 6 kertaa nuorisopsykiatrian suljetulla osastolla, samoin 3 jaksoa aikuisten vastaavalla. Somaattisillakin osastoilla oon ollut 4 kertaa yleensä lääkeyliannostuksen takia. Sairaalassa oon viettäny elämästäni yhteensä yli 400 päivää. Lääkkeisiin mulla on ristiriitainen suhtautuminen, toisaalta en pärjäis ilman niitä, mut toisaalta haluun uskoo että pärjäisin ja lääkkeitten omatoiminen lopettaminen on aina johtanut joka kerralla osastohoitoon. Enkä ikinä näytä ottavan opikseni. Ja ristiriitasuutta lisää se, että lääkkeillä oon yrittäny sekä tappaa itteni että pelastaa henkeni. Jälkimmäinen siis vaan ihan syömällä niitä ohjeen mukaan.

Tällä hetkellä listalla menee 5 eri lääkettä. Kokeiltuja lääkkeitä on takana todella pitkä litania, enkä oo täysin tyytyväinen tän hetkiseen lääkitykseen, mut en jaksa alkaa vääntämään polilla siitä asiasta joten antaa olla, näillä mennään. Polista voin sanoa sen verran, että alotin käymään nuorten puolella 2010 vuonna, ja muutaman vuoden oon nyt käyny aikuisten puolella. Oon käynyt sekä päiväpolilla, joka on vastaava asia kuin päiväosasto, että tavallisella psykiatrisella polilla. Tällä hetkellä käyn kerran tai kaks viikossa juttelemassa sairaanhoitajien kanssa.

Oon käynyt lukuisilla eri sairaanhoitajilla ja psykologeilla, mut mikään hoitosuhde ei oo ollut kovin pitkä musta riippumattomista syistä, kuten äitiyslomista. Osastoillakin mulla on ollut kymmeniä omahoitajia, joista osasta on tullut mulle todella tärkeitä henkilöitä pitkien osastojaksojen aikana. Lääkäreitäkin on ollut ainakin kymmenen hoitamassa poleilla ja osastoilla. Hoitohenkilöstöstä on tullu mulle ku toinen perhe. Joskus se on vähän huvittavaakin, että polilla/sairaalassa psykan puolen henkilöistä tyyliin joka toinen on ollut mun asioissa jossain vaiheessa hoitoa.

Diagnooseista mulla ei oo tällä hetkellä mitään tietoa. En oo kehdannut polilla kysyä niistä. Mut ainakin vanhoja diagnooseja on ollut F32.3 vaikea-asteinen psykoottinen masennus, F29 määrittämätön ei-elimellinen psykoottinen häiriö ja F93.89 nuoruuden tunnehäiriö. Syömishäiriötä mulla ei tietääkseni oo koskaan diagnosoitu, koska oon pitäny sen puolen asiat aikalailla itelläni, eikä hoitava taho oo niistä ollut kovin tietoinen.

Ahdistuksenhallintakeinot mulla ei oo hallussa, päätoimisina keinoina on viime vuodet ollut lääkkeiden kanssa pelleily suuntaan tai toiseen (niiden lopettaminen/yliannostus) tai viiltely. Oon viillellyt sekä reiteen että molempiin ranteisiin. Alotin viiltelyn (ihan ku se nyt olis joku harrastus mutta kuitenkin) joskus kasiluokalla. Aluks se oli ihan pientä naarmuttamista, mut myöhemmin on jouduttu useaan otteeseen tikkaamaan. En oo mitenkään ylpeä mun arvista, mut kehtaan nykyään liikkua ihmisten ilmoilla lyhythihasillakin, ellei nyt oo jotain ihan tuoreita jälkiä, niin sillon suojelen muita ihmisiä järkytykseltä.

Ensimmäisen blogin mä perustin 2010, samana vuonna ku tulin hoidon piiriin. Siitä lähtien mulla on vaihtunut blogi monta kertaa, koska se on yleensä bustattu tai löydetty, tai sitten oon ollut tyhmä ja paljastanut sen ite jollekkin ja on alkanu sit ahdistaa.

Mun menneisyyden tapahtumista voin sanoa ainakin, että mua kiusattiin yläasteella koulussa, se vaikutti mun itsetuntoon ja elämänhaluun murentavasti ja vaikuttaa edelleen. Mua on käytetty seksuaalisesti hyväks nuorempana, sillon ku olin vielä alaikänen. Se on kuitenkin asia-josta-mä-en-puhu. Muutenkin mulla on erittäin huonoja kokemuksia miehistä. Eikä ne kokemukset oo sen paremmaks muuttunu näin aikuisenakaan. Mun vanhemmat eros ennen ku mä menin edes kouluun, ja sekin on varmasti jollain tapaa vaikuttanut mun käsitykseen elämästä.

Kuitenkin tästä kaikesta huolimatta, mulla on paljon ihania kavereita ja ystäviä jotka on mulle tosi tärkeitä. Viime vuonna mä muutin pois kotoa, vaikka kaikki epäili miten mä pärjään yksin, niin on todistanu kaikkien luulot vääriks ja mä pärjään kyllä. Mulla menee tällä hetkellä tosi vaihtelevasti, välillä on päiviä kun kaikki on melkein täydellisesti ja seuraavana päivänä oon taas hautomassa itsemurhaa. Mut sellasta tää mun elämä on, oon tottunu siihen et ikinä ei oo kahta samanlaista päivää.